Tänne, tänne jäädä täytyy, syksyhyn ja ikävään

Miten tässä näin pääsi käymään? Minähän olen ollut niin huolellinen. Salvannut ovet ja ikkunat, laittanut tuikkuja parantavaan vuorikristalliin, huolehtinut C-vitamiinin saannista ja suljettujen silmäluomienkin takaa kurkkinut, ettei harmaa mörkö vain pääsisi yllättämään tänä syksynä. Kirottu vieras, joka ei perseensä penkkiin iskettyään lähde sitten millään, ei ainakaan ennen kevätauringon ensisäteitä...

Kaikesta varovaisuudestani huolimattatta on tuo penteleen peikko päässyt jotenkin hiipimään sisälle ja pahoin pelkään, asettunut jo taloksi. Lintuni on masentunut.

Kiwi, Rikun kaveri, näyttää söpöltä, mutta omaa korviavihlovan äänen

Viimeksi kun puhuin keltaisesta papukaijastani Papitasta, oli se pirteä, mutta menetti höyheniä. Vein huolestuneena kaljuuntuneen Hannu-pappani sitten eläinlääkärille joka totesi kylmästi, ettei mitään ollut tehtävissä, linnullani oli jonkunlainen ulkomaalainen suu-ja sulkatauti ja se kuolisi. Sydän syrjällään annoin lintuni syödä kakkuja ja mansikoita joka päivä, viimeisimpinä aterioina, mutta rääkkä alkoikin parantua, pulskistua ja saada sulkansa takaisin, entistä ehompina. Onnekseni lääkäri olikin siis puoskari ja linnullani oli vain sulkasato.

Seuraavan jekun Papita keksi keväällä, oli päättänyt haluta pippeliä ja heti. Nosteli takapuoltaan ilmaan, räpytti siipiään ja säkätti, monta kertaa päivässä. En halunnut heti ottaa uutta lintua ja meillä oli silloin hoidossa myös ystäväni hullu papukaija Kiwi, joten Papita joutui odottamaan sulhoaan. Loppukesällä löysin tieltä myös pääskynpoikasen, pahasti haavoittuneen, jota koitin hoitaa terveeksi, mutta joka kuoli kumminkin.

Hullun Kiwin häivyttyä takaisin naapuriin, "une petite hirondelle":n pyrähdettyä taivaaseen ja meidän Suomivisiitin jälkeen sai uusi lintu tulla taloon. Komea, isopäinen, vahva ja energinen (vaikka silmät aina puolitangossa) 3 kuukautinen Kakariki joka oli heti niin vakuuttava, että sille ei löytynyt sen vähäpätöisempää nimeä kuin Kekkonen, Suomen tasavallan presidentti. Lempinimi on tuttaville Keijo. Papita rakastui välittömästi, säntäili, ryntäili sinne tänne, säkätti ja kikatti ja pyyteli munaa, mutta Keijo muutamaa bisou:ta lukuunottamatta pysyi etäisenä. Uskon, että Keijo ei ole geijari kumminkaan, vaan liian nuori niihin hommiin.

Nuoripari, etualalla Puski ja takana komea Keijo

Papita pysyi touhukkaana, rakensi pesää, siivosi sitä vimmatusti (kaiken pitäisi olla täydellistä kun vauvat viimein tulisivat), eikä lannistunut Kekkosen torjumisesta huolimatta. Kunnes eräänä alkusyksyn päivänä: valemuna, keskenmeno, omeletti, sitten toinen, kolmas. Papitan positiivisesta luonteesta huolimatta, tämä oli sille liikaa. Torjuttu morsian meni pesäänsä, pieni linnunsydän vetäytyi sykkyrälle, eikä mikään enää oikein huvittanut.

Nyt kun juttelen Papitalle "älä välitä, tehet kersat sitten ensi keväänä", kirkuu se vain minulle vastaukseksi, hätääntyneellä, käheän-käreällä, mutta kimakalla äänellä. Mitä tuon tytön kanssa tekisi? Miten monottaisin veke tuon sitä kiusaavan mörkön?

Desperate housewife kämppänsä ovella, huomatkaa rakastunut ilme ja unelmoiva kiilto silmissä

 

Odottavan pitkäksi käyvä aika olisi järkevää käyttää johonkin hyödylliseen

Hahmottelen päässäni tekstiä, milloin kirjoitan tähän blogiin, päiväkirjaani tai kuviteltua kirjettä ystävälleni, mutta juuri mitään ei päädy paperille saakka. Tai jos se ahdistus johtuukin siitä, ettei tämä aika suosi enää paperia. Olen niitä viimeisiä jääräpäisiä romantikkoja jotka vielä raapustaisivat kynällä näpyttelyn sijaan ja perustaisivat kirjoitetuista kirjeistä paljon enemmän kuin facebook päivittelystä? Olen tosin piirrellyt croquita ja sain jopa taulun valmiiksi veljen häihin, en kylläkään ollut tulokseen täysin tyytyväinen. Kävin kesällä Suomessa. En nähnyt kuin yhden vanhoista ystävistäni ja olin melko alakuloinen takaisin palattuani. Olen siis Ranskassa taas ja niinsanotusti tyhjän päällä. Toteutin viimein kuukausia jatkuneen uhkailuni ja lopetin työt kokkina. Olen nyt kolmatta kertaa "urani" aikana (ettei siitä kehkeytyisi laskusuuntainen -ha) työtön eli unemploid. Ei siitä sen enempää, koska kaikki tietävät mitä se tarkoittaa ja mitä unemploidilta edellytetään. Ne jotka eivät tiedä, onneksi olkoon vain, niillekin, jotka ovat duunissa sen ansiosta, että ovat valehdelleet ansioluetteloonsa ja näin vetäneet VC:n mukana alas viimeisetkin rippeet itsekunnioituksestaan.

Olen aloittanut hitaasti, mutta melko varmasti projekteja. Vaikka reippaan mielen ja rutiinin löytäminen ei olekaan helppoa, vaikeimmalta tuntuu taas totuttelu yksinäisyyteen ja siihen, ettei puhelimeeni lähetä viestejä enää kuin operaattori. En kuitenkaan halua pyrkiä enää seuraan, josta en täyty (kun kasvavalla ahdistuksella) joka ei inspiroi eikä ole vastavuoroista, toisin sanoen lojaalia. Uskon yhä kuitenkin, että "joku huomaisi minut" ja siitä voisi alkaa seikkailuntäytteinen ystävyys, jossa tee ja kahvi virtaisi ainakin yhtä paljon kuin viini; musiikki, teatteri, kirjallisuus, elokuvat ja taide ympäröisivät minut taas ja tuntisin elehtyväni. Rima on kuitenkin korkealla, ystäväni Suomessa eivät olleet tavanomaisia tylsimyksiä, kirvaan, koska tajuan sen vasta nyt, mitä olen menettänyt, ja mitä silloin pidin itsestäänselvyytenä.

Toinen vaihtoehto onnistuneelle luomisprojektille inspiroivien ystävien lisäksi (silloin ei kyllä vielä niinkään luotu mitään, kuin kerättiin aineistoa tuleviin älynväläyksiin), oli vetäytyminen täydelliseen yksinäisyyteen ja luontoon. Ymmärrän nyt myös jälkiviisaana sen, että jotkut ystävistäni loukkaantuivat minun tuolloiselle tarpeelleni ja näkivät erakoitumiseni vain itsekkyyden huipentumana.

Ainut myönnytys itsekkyydelleni on (yleväkö) tunne, että tuhlaan lahjojani. Tästä äitini on sanonut joskus, ei kylläkään suoraan minulle, "...käyttäytyy niinkuin ei olisi kuka tahansa". Mutta minähän en olekaan kukaan kasvoton hahmo, vaan minä itse! Tosin jos suurin harrastus vielä kolmikymppisenä on peilikuvansa tuijottelu ja haaste sen tulkinta, on varmaankin itsekäs. Mutta kehen sitten keskittyisin ellen itseeni? Minullahan ei ole lapsia, mieheni tekee aina töitä tai on tekevinään eivätkä eläimetkään ole kovin puheliaita. Juuri nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa. Juuri nyt minun kuuluisi tehdä taidetta ja tuntea ettevät lahjani ja saamaton vetelemättömyyteni toisin sanoen unemploidisuuteni menisi hukkaan. Pää tuntuu kuitenkin raskaalta ja hengittämäni ilma tunkkaiselta. Peilikuvasta katsoo balleriina, tuohon rivoon ruumiiseen vangittuna.

Papita

Ei tässä voi enää kuin pahoitella ku noin puoli vuotta on taas vierähtänyt viimeisestä viestistä, sorge kaverit jos ootte käyneet urkkiin uutisia eikä Ruttu ole kertakaikkiaan hävyttömänä narsistina jaksanut niitä näpytellä. Älkää kukaan kuitenkaan luulko, etteikö elämä jatkuisi omalla painollaan ja asioita tapahtuisi. Minä olen taas koettanut hoputtaa aikaa, mutta samalla pelännyt ensiryppyjen puhkeamista ja lopullista sekoamista, täytänhän pian karmeat kolmekymmentä. Siis tiiätte jo tän syndrooman "apua jo tän ja tän ikänen ja mitään järkevää en oo saanu aikaan". Noloa myöntää, että olen paskassa duunissa edelleen, taidenäyttely on vain haave...mutta niinsiis mikshän sitä onkaan itelle niin rankka aina. Aatellaan positiivisesti: oon vasta kolkyt, vielä siedettävän näkönen, asun erimaassa, siis Ranskassa. Työpaikka on pehvasta, sitä ei voi kiistää, mutta onpahan joku duuni enkä muutenkaan haluais tehä liikaa töitä, koska maalaan ja värkkään kaikenlaista siinä sivussa.

Mulla on menneillään useampia taideprojekteja, mm. valokuvaukseen liittyen ja, oonko kertonu jo teille, että käyn tiistaisin piirtelemässä alastomia naisia? Siis buahhahhahha, tässä ei ole mitään nauramista, ranskalaisia naikkosia piirtelen ja mietin miten tähän on tultu, että tuo luikku kaunotar poseeraa mulle. Tämä kaikki siis taiteen hyväksi, esittelen teille myöhemmin piirroksia, ne oli aluksi aika käpyjä, mutta kyllä nyt alkaa viiva jo vapautua (buahhaahaa).

Mitä aikoinkaan kertoa teille ja mistä paasasin viimeksi? No aivan ensimmäisenä esittelen teille vihdoin sen löytöeläimen, se tepastelee nyt vessassa ja yrittää syödä Harrin kakkaista hiekkaa, aika hölmö tyyppi siis ompi, täytyy tarkkailla sen puuhia nyt kokoajan ku huomasin, että se oli nakerrellu kirjoja ja sähköpiuhoja. Siis tässä uusi elukka, Papita nimeltään, Kakariki papukaija jonka löysin tieltä huonossa kunnossa viime talvena, nokka murtuneena ja pyrstönsä menettäneenä, likaisena, kylmettyneenä ja nälkäisenä (mutta äkäisenä).

Tästä on tosiaan jo aikaa sen puoli vuotta ja nyt ku katon tuota Papun kuvaa, säikähän vähän, koska sillä oli paksu höyhenkerros ja kirkkaan keltainen väri ja nyt se on kaljumpi ku Hannu-pappa. Pitää viiä se eläinlääkärille, se on menettäny niin paljon höyheniä ja värikin on paljon hailakampi! Tietääkö joku jotain papukaijoista, minkä puute sillä vois olla? Vitamiinien, auringon, poikakaverin? Annan sille kaiken maailman mineraaleja ja se on vitamiinikuurilla kans, mutta se vain laihtuu ja menettää höyheniä, laulaakin vähemmän nyt. Kyllä sillä muuten piisaa energiaa, vetää rundia kopassaan kuin hamsteri ja kun pääsee vapaaksi, menee joka paikkaan. Niin siis sillä on sellanen räksän lauluääni, aika korvia vihlova. Hullun symppis tyyppi kaikenkaikkiaan tämä Papita, on tuonu paljon iloa meille ja aikana kun olin käsi katkenneena, tää räksä lohutti mua ja jotenki jakso uskoa taas ihmeisiin. Niin miten todennäköistä on löytää tällainen keltainen räksä tieltä? Siis mää löydän varmasti myös ennenpitkää ystäviä, saan tehtyä taidetta, löydän parempaa työtä ja kontakteja...

Ihq Papu

Niin ihmettelette varmaan mitä Harri meinasi tästä uudesta tulokkaasta, no ohan tuo asetanu haasteita ja Harria suututti varsinki alussa hulluna kun ei annettu syödä tätä eksoottista paistia. Pari kertaa hyppäsi häkin päälle, pieksettiin, eikä tehe sitä enää, mulkoilee kyllä tirppaa pahaenteisesti ja pahinta turhautumistaan purki hyökkyyttämällä puluja pari kertaa! Tääkään kaveri ei saa siis enää mennä yksin ulos. Kuvassa Harri oli raahannu ittensä kokosen pulun meidän asunnon käytävälle, pulu lensi karkuun ja suuri saalistaja jäi vielä pyörällä päästään ihmettelemään leijuvia höyheniä. 

Harri koittaa näyttää syyttömältä, mutta pulun sulka yhä suussa on raskas todiste

Pikkusen jumissa tää kirjottaminen, mutta kerroinpahan elukoitten kuulumisia ;) Nytten tosiaan oon töissä uudessa pikku ravintolassa tahi pubissa, saa nähä oonko siellä kesän alkuun ja mitä sitten keksin. Paljon on ilmassa leijuvia ajatuksia, kevyitä tosin vielä kuin pulun höyhenet, täytyy saada niistä kiinni. Oon käyny parissa työhaastattelussa taide/valokuvaus, mutta hakijoita on aina sata ja mun sijoittuminen on täpärästi alle, johtunee paljon arkuudesta kehua itteä ja siitä etten enää muista kunnolla tietokoneohjelmia ja olen tarpeeksi hölmö kertoakseni totuuden. Rehellisyys ei todellakaan peri maata. Olin sairaslomalta palattuani pääkokkina, ihan sikana ressiä ja duunia, mutta kai tässä on kauha pysyny aika hyvin käsissä ja oon oppinu tekeen kaikenlaisia hienoja ruokia, pohjaanpalamisen kautta. Voin antaa teille joskus reseptejä esim. punaviinissä pitkään haudutettavaan lihapataan tai johonki helpompaan kuten juustokakkuihin.

Kirjoitan nyt vähän useammin, täällä alkaa kevät olla jo, auringonkukan siemenistä tänävuonna viiestä lähti kaksi, ei paha, Harrille tein omat ruohot ja sillä lähti kaikki, ryökäle, pihistin siltä parit taimet, laitoin jo laventelia viime vuonna kylläkin vähän myöhässä, vielä pitäs laittaa oregaanoa ja tilliä ainaki ja jos madot ei vie satoa eikä hallaa pukkaa niin ens kesänä on mulla taas betonipuutarha!!!Moikka ja ens kerralla puhutaan antiikista. :)  

Tulispa jo äkkiä syksy ja talavi

Moi ja sori taas ku en oo kirjottanu noin sataan vuoteen tai yhteen aikakauteen.Viimekerralla olin vissin aika justiin muuttanu uuteen kämppään, se oli kevättä. Etin huonekaluja, (riitelin anopin kanssa), entisöin ja kolusin katuja ja kirppareita ja olin töissä katkenneella käellä mikä vei hulluna voimia. Nii arvatkaa, kerron nytte ne huonot uutiset ku niistäki on kuitenki jo aikaa ja itkut on paruttu jo siltäviisiin, nii se mun käsi ei ollukkaan parantunu. Kinesiterapeutti lähetti mut lääkärille ja röntgeniin ja nii ilmeni, että käsi roikku jonku pikku ihokudoksen varassa, minkä se oli yrittäny rakentaa 6 kk aikana. Mut leikattiin sitte heti, se oli heinäkuun alkua. Kävi ihan hullun kipijää!!!! Ne sahas palan mun lonkkaluusta ja ruuvas sen olkapäähän, kuullostaa coolilta, mutta oli oikeesti aika karua meininkiä. Sen jälkeen vaapuin ku ankka ja pelkäsin menettääneeni jalkanikin. Itsesääli oli hirmuinen.

Sillon tuntu, että en jaksa. Pourquoi moi? Missä on kaverit?, hitsi kukkaan ei kysyny kuinka voin tai tullu kahville tai leffaseuraksi ym. Olin ihan maassa. Jotenki sillon vasta ku on täysin toisten armoilla ja hoijettavana, ei saa ite ees pehvaansa pestyä, tajuaa. Morffiinihöyryissä valaistuu, vähänniinku Jeesuksen nähneenä. Mitä mää teen mun elämälle, mitä mää teen mun kropalle, mitä mää oikeen mulle teen? Aatelkaa, vasta valitin ku pesin viimekesänä vammaisen pehvaa ja nyt olin ite samassa tilanteessa! Oikeesti terveys (henkinen ja fyysinen) on niin helposti katoavissa, ei me olla ikuisesti kakskytvuotiaita, me oikeesti VANHETAAN ja muututaan hauraiksi. Päätin heti parannuttuani alkaa huolehtimaan paremmin itsestäni ja lopettaa itsetuhoiset ajatukset (kuten missä ois bileet) ja teot tai tekemättä jättämiset ja ostaa, whaaaaat, tä?, lenkkarit.

Harri kyttäämässä kadulle uuen kämpän portailla

Mää oon aina tai jotain 21 vuotta täytettyäni ja "määpääsen mihinvaa" ajattelun loputtua ja sen tilalle tulleena ollu jotenki nousevasti hysteerinen ajatuksesta, että aika loppuu. Öö sitä faktaa, että mulla on ennää vaan yks kakskytvuosi jälellä, ei tietenkää auttanu asia, että olin ollu puolivuotta sairaana ja kaikki hienot suunnitelmat oli jääny taas toteuttamatta tai tehty pliisusti. Nyt ku oon parantunu, pitää toppuutella kokoajan päätä ku se muuten höyryäis yli laitojen. En kerro teille kaikkia mun projekteja ku niitä on jotain miljoona, vaan yritän toteuttaa jotain ja sitten kertoo vaan ne mitä oon toteuttanu. Ja kertoo kans, ku monesti ei huvita pätkääkään näpytellä, mutta siihen on tultava nyt muutos! Hyvä mesota ku en oo vielä palannu töihin, ens viikolla alotan burgerinväännöt taas ja saa nähä palijon sitä energiaa sitten riittää. Oon päättäny tehä sitä duunia vielä jouluun asti ja sitten on keksittävä jotain muuta ja paljon järkevämpää ja hehkeämpää.

Koitan olla nyt järjestäytynyt ja järjestelmällinen. Esim, maanantaina maalaan, tiistaina joogaan, keksiviikkona laulan, torstaina tanssin, perjantaina teen keramiikaa, lauantaina piirrän ja sunnuntaina kuuntelen jazzia ja kaikkiin näihin harrastuksiin juoksen sikalujaa ja muutenki aina välillä juoksen puistossa renkkalit jalassa. Buahhaahhahaa. No kerron nytten siittä peilistä, mikä on oikeasti sikahieno.

Löysin sen yheltä katukirppikseltä mikä oli meijän uutta kämppää vastapäätä melkein heti ku oltiin muutettu. Hölmön oloinen myyjä pyysi kympin, buahhahaa goodfor me, antiikkiliikkeessä ois ollu 100-200€ ainaki veikkaisin. Mulla on silmää, kaisse on kehittyny ku o taiteita opiskellu ja taidehistoriaakin, erottaa helmi sijoista. Jotenki vanhannäkösenä myytävä uus huijausantiikki vaan ei kolaha, siltä puuttuu nääs sielu. Tää kirppiksillä koluaminen on epäilemättä henkimaailman hommia ja joskus täytyy osata lukea auroja asioiden ympäriltä. Yhtenä vinkkinä vähemmän hörhöille, kattokaa taulusta, peilistä, aina taustaa. Vanhan, kulahtaneen puun erottaa. Antiikki on myös painavaa...tässä peilissä on puunympärillä kipsikoristelu, joka on kullattu. Erittäin paljon käytetty, ei kaikkea tarvi aina kaivertaa puusta, tein ite nuita "decorationeja" työharjoittelussa Englannissa, samaa (siellä alkuperäinen oli liian arvokas käytettäväksi, puinen, josta veistin peilikuvan savesta josta valoin kipsin) mallia voi käyttää monta kertaa ja yksityiskohdat tallentuu tarkasti. Kipsi vaan lohkeaa herkästi, sitä ei passaa kolautella.

Peilin tausta

Täänki peilin koristelu oli lohkeillu, en voi nyt vielä asialle mitään, ehkä roudaan sen yhteen restaurointipaikkaan, missä mummelit opettaa retouchinkia, kerron tästäkin asiasta lisää sitten myöhemmin, mutta paikkasin vähän lohkeillutta kultausta. Ohan se sääli ku mulla on vaan akryylimaaleja, mutta tässäkin vinkki, että parhaan ja aidon kullanvärin saa kun sekoittaa tuubeista keltaista kultaan ja okraa ja hipaus myös ruskeaa ja vihreää antaa vanhahtaneen sävyn. Nautin suunnattomasti tämäntapaisesta nyhjäämisestä ja oikeiden värisävyjen etsimisestä, yleensä kyllä vain kierrän kehää, mutta sekin on idis sinänsä, kun sitä on tehnyt niin pikkutarkasti, ei silmä enää huomaa eroa! Laitoin myös peiliin vernissan, johan oli tyttö jo kuin uusi!!! Nii arvatkaa miks mää oon kans ihan varma, että tää peili on vanha!!!??? Edellinen restauroija oli käyttänyt yhtä kikkaa, mikä on varsin nerokas ja ehkä täällä Ranskassa ainakin käytetty yleisesti, nimittäin, peilin ja puun väliin oli taiteltu lehden kansikuva, mistä näkyy päivämäärä.
 

Kytätkääpä päivämäärä

Kuvassa siis Englannin kuningatar ja vuosimalli on 1959.  Huomatkaa, että tänä päivänä peili on restauroitu (miksi muuten se ois avattu ja joku ois tunkenu väliin lehen?) ja mitenhän usein peiliä tarvii restauroida, 50 vuoden välein? Tää peili voi siis hyvinkin olla 100 vuotta vanha tai vieläkin vanhempi, gaad ounli nous. Mutta eikookki hullun jännää. Mietin, jätänkö lehen paikoilleen, ois ehkä pitäny, no, laitoin kuitenki väliin sen päivän Metro-lehden. Ku tää peili kuitenki elää ainaski sata vuotta vielä ja sit jotku himmeet tyypit löytää sen metrolehen ja vähänköne on mielissään.

Antiikkipeili, tää on 65 x 55cm

Noniin, eihännämä kuvat taaskaan oo niin hienoja ku todellisuuessa tää peili ompi. Mutta tällaista siis ja muitaki antiikkilöytöjä (ja yhen löytöeläimen)kin oon tehny, esittelen ens kerralla pari uskomattoman hienoa barokkituolia ja yhen maalauksen ja ehkä designmatot, mitkä tilasin Saksasta. Kuullostaa porvarilta, mutta ei oikeestikkaan maksanu palijoo! Ei kenkun keräilijän tarvitse olla rikas, kunhan mäihää on. Nyt ootan, että tulis äkkiä syksy ja talavi nii pääsis käyttään mun talvironttosia ja turkkia, minkä löysin Kokkolan kirpparilta. Tietenkään ei aito, en pijä elukoita niskassa ku joskus vaan kissaa ja sitäki vaan elävänä.

Uus kämppä

Tän uuen kämpän sisustamisesta tuli anopin kanssa yllättäen riitaa, siis minä olin edelleen naiivisti yllättyny ku en kerta kaikkiaan vielä vuojen jälkeenkään tajunnu, vaan kultturishokki tuli ku nyrkillä naamaan taas, että ukon äidillä ois asiaan pitkän nokkansa kopauttamista. Ihan surrealistinen juttu ja en jaksa ees kertoo kokonaan, mutta tunsin mm. pieniä hysterian, epätoivon ja nöyryytyksen tunteita (edelleen pieniä verrattuna anoppiin) ja lopulta hakattuna naisena vaikenin. Mut huom. mää vaikenen vaan tilapäisesti ja kuhan on se tilaisuus, tadaa, mun kämppä rä-jäh-tää, justiin niin kaikilla sateenkaaren väreillä ja kaiken maailman hulluilla huonekaluilla, uusilla, vanhoilla, taiteellisilla ja mukavilla ja epämukavilla, mutta kauniilla eikä seinät oo tyhyjät missään. Maalia ja tapettia ja tauluja tuhat ja sata!  Nii ja elukoita loikkii joka nurkassa! Ruutin kosto on hirmuinen, öö, pahin kosto on kai ku Ruuti pääsee valloilleen ja olemaan oma ittensä (täytyy ylläpitää tukahettua raivoa, ettei vaa pääsis unohtuu mitä tavottelee)!

Nyt siis Rikun äiti koitti värittää meijän/MUN uutta kämppää lempiväreillään BEIGELLÄ ja KHAKILLA, joita molempia INHOAN ja HALVEKSIN väreinä, tai siis vitsauksina, SYDÄMENI POHOJASTA! Ja seiniin ei saanu kuulema tehä yhtään reikää ja tää: huonekalut kaikki piti hankkia uusina, maksajana lähinnä minä burgerirahoilla, ja kokoajan kuulu tämä ja tämä ei kuulu opiskelijaelämään jne. (jotka aijon kuitenki hankkia, paskanmarijat, en oo ees opiskelija!) Nii olin ettiny kattokaas ekaks kämppää vuojen (tarinaan mahtuu uskomattoman monta pettymystä) ja sitte huonekaluja monta kuukautta, tehny listaa ja suunnitelmaa, pohjapiirroksia päiväkirjaan, ottanu selvää asioista, kuljetuksista, kirpputoreista, mistä sais halavalla, kyselly ihmisiltä (rajallisella ranskantaidoillani, tarinaan mahtuu monta nöyryytystä, mutta myös ennennäkemätöntä sinnikkyyttä ja periksiantamattomuutta) ja istunu tuntitolkulla netissä katkenneen luun kipunointia uhmaten ja nii, mulla ois ollu siis valamiina (päässä ja paperilla) aivan unelmakämppä jos mua ei ois pysäytetty.

Löysin puoli-ilimatteeksi sellasia huonekaluja, joita ei Suomessa ookko Tarja Halosella, mutta niin, nyt ku mun nimeä ei mainita missään virallisessa dokumentissa kämpän yhteyessä, jouduin nielemään katkerat kyyneleeni ja suuntaamaan IKEAa vastaavaan tavarataloon ja valittava lastulevyä. Mutta kyllä minä vielä teille näytän, näytän varmana, en persettä, vaan jotain niiiin hienoa ja mielikuvituksellista, että pimahatte kateudesta. Ja totean vaan sitte, enkä ees yhtään ylemmyyentuntosesti vaan vaa (ittensä)tiedostavasti, että kyllä Ruuti-täti tietää mitä tekkee, vaikkei se muista aina siltä näytäkkään, mutta että luottakaa siis tästä lähtien mun vaistoon ja mäihään. Sitäpaitsi mun pään päällä lepattelee aina parit perhoset, jotka johdattaa mut oikealle paikalle oikeeseen aikaan.....kuten kasalle, jota minun kielletään tonkaisemasta, mutta hämärän tullen, hiipii myös Ruuti, varpaillaan ja nappaa aarteet nopeasti ja kenenkään huomaamatta.

Löysin nämä tuolit aika ankeessa kondiksessa tienlaijalle hylättynä, mutta aattelin, että maalilla saa ihimeitä aikaan ja että tässä säästyy pitkä markka tahi frangi tahi euro ku nää entisöi! Ka, tuo takana näkyvä hippipallero oli aika likanen ja resu, mutta roudasin senki uppiniskasesti kottii ja uhkasin pestä ja ommella uuteen uskhoon (jota en oo vielä teheny, mut aika aikaa kutaki, pässiä lainaten). Tässä tuli parit kuvat myös kissastani Harrista, joka on aina kiinnostunut mamman projekteista:

Harri on aivan ihq ja innokas malli

...mut ku mamma vaa kuvaa eikä älyä lopettaa, nii jossai vaiheessa alkaa aina kyllästyttää ja väsyttää


Ostin liian pienen purkin kiiltävää huonekalumaalia ja sitte ku ostin toisen purkin nii se ei ollukkaa iha samaa väriä eikä kiiltäny, mutta väliäkö sillä, kummastaki tuolista tuli kuiten punanen! Nii hioin ekaks tuoleja ja ostin sellasta mönjää tai siis vahaa, jota sulatin kulumiin ja madonreikiin, aika hituria hommaa ja työlästä enkä kaikkia reikiä viittiny täyttää, kuhan harjottelin vaan käyttään sitä vahaa. Aika kätevää ja tää huonekalujen entisöinti on innostavaa puuhaa muutenki! Valmiit tuolit:

Tuolit ja keittiönpöytä (jota inhosin ensisilmäyksestä ja ku pöyvän oisin saanu nelijälläkympillä, antiikkisen, puisen, arvokkaan, mutta nyt pahimman draaman latistuttua, aattelen, pöytähän tuo vaan on ja lentää hevonkuuseen heti ku saahaan vähän omaa mania ja päätäntävaltaa) sekä pöydällä istuva Harri, joka ei tietenkään saisi siinä olla.

Harri on muuten ottanu tän muuton tosi huonosti, pelkäsinki, että se huutas vähän ku menettäs kattonsa, mutta se on huutanu jo kaks kuukautta ja vaikuttaa erittäin kyllästyneeltä. On meillä tässä siis tuo pieni piha, mutta Harrille se on vankila ku se ei pääse kiipeemään katolle ees. Oon miettiny kuumeisesti kuinka rakentaa sille portaat, jonkulaiset ois vähän pakko tehä. Nytte oon ottanu sen monta kertaa päivässä vaan ulkoportaille, joilla se töröttää ja kattoo kadulle, mut ei se siihenkään kauan tyydy. Se on kuiten ihq poika ja kattokaa kui se raukka oli huolissaa ku tajus, että nyt ollaan lähössä taas johonki. Ku pakkasin keittiöntarvikkeita, tuli se istuun joka laatikkoon, niinku varaan pehvansa mentävän paikan, ettei se vaan unohtus tällä kertaa matkasta. (Eka kerralla ku lähin Ranskaan, oli se vielä pakko jättää Suomeen.)

Tässäpä jottai tunnelmia jotkon vielä suht tuoreita. Lähen nytte lätkiin tältä koneelta, ku ei tässä koko vapaapäivää sais istua. Näköjään oon kauhia lärisijä heti ku alan kirjottaan ja en ees kerenny esitellä kaikkia huonekalu- ja entisöintiprojekteja. Kerron ens kerralla yhestä aivan uskomattomasta peilistä.

Pikakuvakatselu viime vuojelta

Jatkan nyt tätä päivittämistä. Tää nyt ei oo ennää ihan ajankohtasta, mutta oon aina myöhässä kaikesta (kummitytön ja porukoiden joululahjat on vielä lähettämättä + synttäripaketit, saapahan sitte kerralla vähä enempi ja mikä hauskinta, ihan tavallisena arkipäivänä), niin, kerronpa vähän joulusta. Oltiin taas Rikun porukoilla, aika skeidaa ku jotenki kaipais aina suomalaista joulua vaan. On jottain kuvia, joissa näytän aika näpsäkältä, mutta Rikun pääki on niissä eikä se halua julkisuutta, eikä mulla oo photoshoppia, nii saatte oottaa vielä niitä. Mutta kerron, että sain yhen aivan ylicoolin hatun!!!!!Punasen lierihatun ja josta tuli mun mummu mieleen, siihen ku lisää huulipunaa, näyttää aivan hienolta rouvalta ja kuitenkin jazzahtavalta. Ja sitte sain myös Nina Riccin Elixir -hajuvettä ja desperated housewives 1 tuotantokauden (toi vika oli multa iteltä).

Toi kuva, missä Harri kuorsaa vaatekaapissa, on vähän niinku äitille ku se teki meille Rikun kans villapuserot ja sanoin, että Harri koittaa omia niitä, mutta ollaan me siis pietty niitä aika palijoki viime syksynä ja talavena! Oiskohan muuten idistä esitellä joskus jotain vaatekaapin sisältöä, muutaki ku siellä pötköttäviä elukoita? Oon ostanu täällä Ranskassa joitain aivan huippuja uusia/ vintage -mekkoja ja ku olin sairaana enkä päässy shoppaileen, tilasin vahingossa netistä pienen pinon mekkoja! Siis ihan pienen vain. Saas nähä, jos joskus satun riehakkaalle tuulelle niin saatampa esitelläkin!

Näytän vielä ku mulla oli ihanaa joulutunnelmaa, värkkäsin "ikkunaan" jouluverhon ja ripustin lintuja jouluvaloihin ja parit tirpat muuallekin kämppää. Koitin itekki tehä styroxista ja kankaasta ja paljeteista lintuja, mutta niistä tuli ihan kauheita "Ville viis vee" -väsäyksiä. Yhenki yön valvoin ja väänsin yhtä läskiä ja muhkuraista punatulkkua, todetakseni vaan aamuyön tunteina, että olin kenties menettänyt luovan tatsini ja että hopea ja kulta EI sovi yhteen. Guel monstre! Olin aika hajalla, mutta nyt naurattaa vähän koko juttu. Tiiättekste, joskus taiteilijalle tulee niitä kuivia kausia, ei kerta kaikkiaan pysty mihinkään, ei ees keskinkertaseen töherrykseen. Inspiraation ettiminen/ kadottaminen ei oo ainakaa mun kohalla aina laiskuuen selittelyä, vaan oikeesti joskus, käet ei vaan toimi! Ja sitte ku paniikissa yrittää, tulee entistä kamalampia tekeleitä. Jotku alkaa tässä vaiheessa tekotaiteellisiksi, mutta siltä tieltä ulospääsy voi olla jälkeenpäin hyvin vaikeeta. Parasta on pysyä itelleen rehellisenä ja myöntää, että paska tuli. Nii mut nää ihanat linnut (miks muuten koitan tehä kaikkea ite perässä, kyllähän sitä voi toistenki teoksia vaan ihhailla!).

  Toivottavasti kukkaan mun työkaveri ei lue tätä (tai ees yritä kääntää google translatorilla), pöllin nimittäin ton punasen böördin meijän työpaikan varastosta, tai pelastamista se vaan kyllä mun mielestä oli ku se makkoili hylättynä lattialla ja joku ois kuiten tallonu sen.




Nonii, eli hyvvää joulua vaan kaikille, ja pääsiäistä. Meillä ei kyllä pääsiäinen näkyny mitenkää, ei tipun tipua eikä pupun pupua, oli varmaan nii paljon tekemistä muuton kans ja oli hullun kipee käsiki vielä. Nii aatelkaa, katkenneella luulla minä tyttö se pakkasin, kantelin ja siivosin, aattelin, että jossei nytten muuteta nii ei sitte ikinä. Saattaa olla, että on muuten vähän kostautunu, etten oo osannu relata, mutta niistä huonoista uutisista lisää myöhemmin! Nyt ainakin normaali elämä ja koneen näppäily sujuu kivutta ja jatkoin yhtä keskenerästä maalausta ja sitä keramiikkapatsastaki mitä sillon väänsin siellä ateljee keramiikassa, jos muistatte ku puhhuin siittä. Mutta siis, töihin oon vissin palannu liian aikasin jne jne minä raukka, ei täällä kukaan ota mua kuitenkaan vakavasti nii parempi olla keskittymättä katkenneisiin bonsseihin liikaa. Ka, laitan teille kuvan mun "ateljeesta" siis meijän entisen kämpän, luolan, olohuone/ keittiö -mun huoneesta, noin viis neliöö arviolta. Tossa hämärässä minä vuojen tuhersin jottain, tai olin tuhertamatta, istuin ja aattelin "whaatta-faack nexst".

Saatoitte kiinnittää huomiota kuvassa näkyvään turkoosiin töhryyn, son tehty vasurilla ku olin luu katki ja kamalissa mömmöissä ja erittäin kyllästyneenä aina ku pää toimi. Aattelin mitä yks (alkkis ja ilkeä, mutta muuten parhaita mitä mullon ollu!?) taideopiston opettaja (Saana, jos luet tätä nii muistakko ku vannotettiin toisille, että mitä meille ikinä tapahtuukaan, ainakaan ei aleta *-ksi *-n paikalle!) sano ku laitto meijät treenaan croquita vasurilla (olikohan siinä järkeä vai rankaisiko meitä vaan krapulapahoinvoinnistansa?), että vasemmalla käellä piirtäessä / maalatessa voi teoriassa saada aikaan paljon luovempia teoksia, koska aivoissa oikea, looginen puoli, ohjaa oikeaa kättä ja vasuria taas vasen, aivolohkojen luovempi puoli, tunnepuoli siis. Coolia, aatelkaa, että mitenkähän luovia töitä voiskaan syntyä, jos pystyis seuraan vaan tunteitaan ja tukahuttaan loogisen puolen meissä!

Noh, eihän taide kyllä näin maalaisjärjellä ja itse jonkin verran taiteilijana voin sanoa, ole kiinni pelkästään käestä. Silmä siinä eniten duunia tekee ja silmää ohjaa taas aivot niinkunäin, näkkeen kuvan, jonka käsi vaan sit jäljentää, mut hei siinähä tullee vaan kauhia kaaos sitte jos käsi onki kykenemätön maalaan! Pää kirkuu, ettei sen noin pitäny mennä ja silimiin sattuu ku eessä onki vaan kauhia töhöry sen sielunmaiseman sijaan! Ja tässä työssä halusinki nimenommaan kokkeilla sillee, et ei ois mittää mallia tai valmista kuvaa, mitä kattos, vaan pelkästää mun kipu ja siitä sykkivä sydän. Ei ihan onnistunu, tai ois varmaan pitäny olla kärsivällisempi ja sit oli tosi turhautu vaan ja kaikki kyseli että miksseon turkoosi ja oli silminnähen järkyttyneitä kuin paska soli ja erillainen mun kurinalaisiin kopioihin verrattuna. Pitäsköhän koittaa vielä tehä sitä. Perhaps.

Tässä tuli vähän jottain tunnelmia kerrottua/ kerrattua. Ens kerralla näytän miten oon alkanu sisustaan uutta kämppää ja mitä löytöjä oon teheny! Ennen pitkää esittelen myös pari maalausta, se savipatsas on vielä aika pahasti kesken ja ku en ollu kastellu sitä tauon aikana säännöllisesti, säröilee se nytte, pitääköhän lopulta heittää vesilintua sillä. Mut joo, ei saa aatella, että sekään työ ois menny hukkaan tai mikkään näistä kokkeiluista, tuleepahan harjoteltua ja jonain päivänää, tsadaa, suuren taideteoksen syntymäpäivä, päkistäjänä Ruut Varis. Tässä vielä äkkiä, ennenku pitää lähtä töihin, yks hauska projekti ku olin sairaana, nimittäin tuhannenpalan palapeli:

Ainaku kipu minuutiksikkaan hellitti, taijossei nii sinnillä, tein palapeliä. En oo koskaan osannu täyttää sanaristikoita, sudokuista puhumattakaan, tai pyöritellä oikein niitä kuutioita joissa pitää joka puolelle saaha sama väri, eijeijei onnistu meikältä, niinku ennen ei liian isot palapelitkään. Mutta tämän sain loppuun, jee! Paitsi että arvatkaa, niin legendaarista, lopussa huomasin, että yks pala puuttuu!!!!!!! Koitin ottaa asian rauhallisesti toteamalla, ettei tästäkää nyt tullu sitte koskhaan valamista.

Elämäkö muka paskaa?

Kattoin jotenkin netissä ajautuneena yhtä keskustelua ku naiset (äidit?) valitti ku elämä on paskaa ja ei jaksais enää ja sit, että ainut lohtu joka oikeesti auttaa kuulema on ajatus, että joillai on vielä paskempaa. Hei haloo, ihmiset, piristykää naiset! Ohan tää monesti varsinki naisilla paskaa ku pitää vaan kotia siivota ja jos kesän tuleminenki tuntuu vaan ahistuksena siitä, että jottain pitäs tehä, muttako ei oo rahhaa lähtä ulkomaille ja jalatki pitäs jaksaa sheivata joka aamu jos aikoo mekossa olla jne. No voi kökkö. Tiiättekstetette, lohutan kaikkia kakassaan kilvoittelevia, sanomalla, ettei ulkomaillakaa oo sen ihimeempää. Nyttenki oon eilen töitten jälkeen menny pesulaan (ku ei oo vieläkään rahhaa ostaa omaa konetta ja pelottaa, että anoppi alkais päpättään jos sellasen hankkisin) ku miehellä ei ollu seukki aamuks puhasta paitaa ja sit laitoin ne pyykit ulos kuivuun ja tänä aamuna silitin sen pahuksen paijan ja kokoajan mietin duunaillessa, että miks oikeen palvelen tota herraa. No öö, kaissitä rakkauesta. Toisaalta, se tiskaa. Ei siis paskempi jako. Nii ja vaikka asun ulkomailla, mullon ihan paska duuni eikä kavereita.

Nytte en aikonu kuitenkaan jaaritella vaan kerron, että ollaan vihdoin muutettu! Meillon siis uus kämppä ja oon heti alkanu hulluna piristyyn ku tässä on jopa pieni "piha", kylläkin betonia/kiveä seinät ja lattiat, mutta saa raitista ilmaa, kuulee böördejä ja sinne voi kuhan huvittaa, roudata maalaustelineen ja sutia! Ja tarkotuksena ois hommata myös pieni pöytä sinne, jotta voi aamukahavit juua ulkona. Oi onni! Aatelkaa, ei tässäkään kämpässä oo ikkunoita ja ei mulloo vieläkää asiat kaikki kondiksessa ja käsi hullun kipiä joka päivä, mutta tunnen silti jonkinlaista sisäistä riemua. Vaikee selittää, oiskohan tää niinku tilanteeseen sopeutumista, kohtaansa tyytymistä ja sitte sen hoganneena on alakanu katteleen vähän ympärilleen ja alakanu näkkeen kauniita asioita ja sitte alakanu vaa hymyilyttää typeränlaisesti. Oon viimeaikoina alakanu nauraan myös ääneen uuestaan. Warning, hekottelen tunnetusti miten sattuu, mutta siis, olin jo ainaki vuojen ihimetelly, että miks oon niin pahuksen pahalla päällä aina. Mut nyt siis.

Edellisen kämpän ainut uloke ulkomaailmaan, kattoikkuna, näin tossa naapurin savupiipun rappauksessa millon mitäkin, monesti pöllön

Saattaa olla, että oon voinu paremmin senki takia ku oon alakanu tajuun enemmän ranskaa. Oon kyllä vielä brittipubissa töissä ja puhun kokoajan vaan enkkua, mutta jotenki en enää jaksa välittää ja nolostua, vaikka fransmannit pyytää toistaan "je n'ai rien compris", pällistelevän katseen kera, niinku oisin joku ilimestys ja kaiketi tyhmä, sanon vaan lauseen uuestaan, taas yhtä murtaen, mutta nyt kovemmalla äänellä, jotenki uuella raivolla. Mää oon päättäny joku kirkas aamu vissin, ettei Bordeaux-naiset enää mua tallo. Viimisin biatchi nöyryytti mua suullisessa kielikokeessa, anto varmana 0 pistettä ja samalla julmasti hautasi mun haaveet yliopistoon kirjautumisesta ku piti puhuu tekstistä, jonka ratkasevaa sanaa en tuntenu.

Voi hitsi, olin oikeestikki niin pettyny ja raivona ja panikoin ku hogasin, etten tajunnu mitää ja senatki meni sakasin, mutta se oliki joku *piip* James Bond -teksti, EVVK. Kerto puhelimeen asetettavasta salakuuntelulaitteesta ja minä en tienny sanaa "un espion", vakooja, joka on ihan typerä sana eikä sitä tarttekkaan tietää (ja jos se naaras naureskeli mulle sen takia, niin ihan mielellään sanon guudbait noin tympeälle koululle ja ihmisille) ja toinen oli sana kätyri tai salakuljettaja ja luulen vieläkin, että se tarkotti nenäliinaa. Noh, Ruutin ranska on siis selkeesti hallussa, ainaki nii että itte alan olla tyytyväinen, ranskiksille se ei oo varmaan ikinä kyllin hyvä, mutta ***** them!!!! Ja tää kouluhomma, oon aina inhonnu koulua ja ihmettelen suuresti, mistä tämä ajatus, ittensä taas koulunpenkillä ja tietokonneen näyttöpäätteen eessä kiduttamisesta tuli, mutta aattelin varmaa ku makasin reporankana sängynpohjalla monta kuukautta käsi retkona, että jottain järkevää tässä pitäs vissin tehhä ja ku kerran ranskikset vaan naureskelee mun kuvataiteilijatutkinnolle, nii hankkisin vastaavan jonkulaisen ranskalaisen tutkinnon. Mut pitää vielä miettii, hosumalla tuukko kusipäisiä kakaroita.
 

Aattelin, että ku tässä on kerran jääny monta kuukautta välliin ku en oo kirjotellu, teen äkkiä sellasen pikakuvakatselun. Elis sii ekaksikki, lupasin sillon kerran kertoo, että miten siellä konitallilla meni. Olin ihan hullun mielissää, munsta ois voinu jatkuu loma vähän pitempäänki ja että ois hienoo päästä jollekkin konivaellukselle joskus!

Zorro-heppa