Odottavan pitkäksi käyvä aika olisi järkevää käyttää johonkin hyödylliseen

Hahmottelen päässäni tekstiä, milloin kirjoitan tähän blogiin, päiväkirjaani tai kuviteltua kirjettä ystävälleni, mutta juuri mitään ei päädy paperille saakka. Tai jos se ahdistus johtuukin siitä, ettei tämä aika suosi enää paperia. Olen niitä viimeisiä jääräpäisiä romantikkoja jotka vielä raapustaisivat kynällä näpyttelyn sijaan ja perustaisivat kirjoitetuista kirjeistä paljon enemmän kuin facebook päivittelystä? Olen tosin piirrellyt croquita ja sain jopa taulun valmiiksi veljen häihin, en kylläkään ollut tulokseen täysin tyytyväinen. Kävin kesällä Suomessa. En nähnyt kuin yhden vanhoista ystävistäni ja olin melko alakuloinen takaisin palattuani. Olen siis Ranskassa taas ja niinsanotusti tyhjän päällä. Toteutin viimein kuukausia jatkuneen uhkailuni ja lopetin työt kokkina. Olen nyt kolmatta kertaa "urani" aikana (ettei siitä kehkeytyisi laskusuuntainen -ha) työtön eli unemploid. Ei siitä sen enempää, koska kaikki tietävät mitä se tarkoittaa ja mitä unemploidilta edellytetään. Ne jotka eivät tiedä, onneksi olkoon vain, niillekin, jotka ovat duunissa sen ansiosta, että ovat valehdelleet ansioluetteloonsa ja näin vetäneet VC:n mukana alas viimeisetkin rippeet itsekunnioituksestaan.

Olen aloittanut hitaasti, mutta melko varmasti projekteja. Vaikka reippaan mielen ja rutiinin löytäminen ei olekaan helppoa, vaikeimmalta tuntuu taas totuttelu yksinäisyyteen ja siihen, ettei puhelimeeni lähetä viestejä enää kuin operaattori. En kuitenkaan halua pyrkiä enää seuraan, josta en täyty (kun kasvavalla ahdistuksella) joka ei inspiroi eikä ole vastavuoroista, toisin sanoen lojaalia. Uskon yhä kuitenkin, että "joku huomaisi minut" ja siitä voisi alkaa seikkailuntäytteinen ystävyys, jossa tee ja kahvi virtaisi ainakin yhtä paljon kuin viini; musiikki, teatteri, kirjallisuus, elokuvat ja taide ympäröisivät minut taas ja tuntisin elehtyväni. Rima on kuitenkin korkealla, ystäväni Suomessa eivät olleet tavanomaisia tylsimyksiä, kirvaan, koska tajuan sen vasta nyt, mitä olen menettänyt, ja mitä silloin pidin itsestäänselvyytenä.

Toinen vaihtoehto onnistuneelle luomisprojektille inspiroivien ystävien lisäksi (silloin ei kyllä vielä niinkään luotu mitään, kuin kerättiin aineistoa tuleviin älynväläyksiin), oli vetäytyminen täydelliseen yksinäisyyteen ja luontoon. Ymmärrän nyt myös jälkiviisaana sen, että jotkut ystävistäni loukkaantuivat minun tuolloiselle tarpeelleni ja näkivät erakoitumiseni vain itsekkyyden huipentumana.

Ainut myönnytys itsekkyydelleni on (yleväkö) tunne, että tuhlaan lahjojani. Tästä äitini on sanonut joskus, ei kylläkään suoraan minulle, "...käyttäytyy niinkuin ei olisi kuka tahansa". Mutta minähän en olekaan kukaan kasvoton hahmo, vaan minä itse! Tosin jos suurin harrastus vielä kolmikymppisenä on peilikuvansa tuijottelu ja haaste sen tulkinta, on varmaankin itsekäs. Mutta kehen sitten keskittyisin ellen itseeni? Minullahan ei ole lapsia, mieheni tekee aina töitä tai on tekevinään eivätkä eläimetkään ole kovin puheliaita. Juuri nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa. Juuri nyt minun kuuluisi tehdä taidetta ja tuntea ettevät lahjani ja saamaton vetelemättömyyteni toisin sanoen unemploidisuuteni menisi hukkaan. Pää tuntuu kuitenkin raskaalta ja hengittämäni ilma tunkkaiselta. Peilikuvasta katsoo balleriina, tuohon rivoon ruumiiseen vangittuna.