Tänne, tänne jäädä täytyy, syksyhyn ja ikävään

Miten tässä näin pääsi käymään? Minähän olen ollut niin huolellinen. Salvannut ovet ja ikkunat, laittanut tuikkuja parantavaan vuorikristalliin, huolehtinut C-vitamiinin saannista ja suljettujen silmäluomienkin takaa kurkkinut, ettei harmaa mörkö vain pääsisi yllättämään tänä syksynä. Kirottu vieras, joka ei perseensä penkkiin iskettyään lähde sitten millään, ei ainakaan ennen kevätauringon ensisäteitä...

Kaikesta varovaisuudestani huolimattatta on tuo penteleen peikko päässyt jotenkin hiipimään sisälle ja pahoin pelkään, asettunut jo taloksi. Lintuni on masentunut.

Kiwi, Rikun kaveri, näyttää söpöltä, mutta omaa korviavihlovan äänen

Viimeksi kun puhuin keltaisesta papukaijastani Papitasta, oli se pirteä, mutta menetti höyheniä. Vein huolestuneena kaljuuntuneen Hannu-pappani sitten eläinlääkärille joka totesi kylmästi, ettei mitään ollut tehtävissä, linnullani oli jonkunlainen ulkomaalainen suu-ja sulkatauti ja se kuolisi. Sydän syrjällään annoin lintuni syödä kakkuja ja mansikoita joka päivä, viimeisimpinä aterioina, mutta rääkkä alkoikin parantua, pulskistua ja saada sulkansa takaisin, entistä ehompina. Onnekseni lääkäri olikin siis puoskari ja linnullani oli vain sulkasato.

Seuraavan jekun Papita keksi keväällä, oli päättänyt haluta pippeliä ja heti. Nosteli takapuoltaan ilmaan, räpytti siipiään ja säkätti, monta kertaa päivässä. En halunnut heti ottaa uutta lintua ja meillä oli silloin hoidossa myös ystäväni hullu papukaija Kiwi, joten Papita joutui odottamaan sulhoaan. Loppukesällä löysin tieltä myös pääskynpoikasen, pahasti haavoittuneen, jota koitin hoitaa terveeksi, mutta joka kuoli kumminkin.

Hullun Kiwin häivyttyä takaisin naapuriin, "une petite hirondelle":n pyrähdettyä taivaaseen ja meidän Suomivisiitin jälkeen sai uusi lintu tulla taloon. Komea, isopäinen, vahva ja energinen (vaikka silmät aina puolitangossa) 3 kuukautinen Kakariki joka oli heti niin vakuuttava, että sille ei löytynyt sen vähäpätöisempää nimeä kuin Kekkonen, Suomen tasavallan presidentti. Lempinimi on tuttaville Keijo. Papita rakastui välittömästi, säntäili, ryntäili sinne tänne, säkätti ja kikatti ja pyyteli munaa, mutta Keijo muutamaa bisou:ta lukuunottamatta pysyi etäisenä. Uskon, että Keijo ei ole geijari kumminkaan, vaan liian nuori niihin hommiin.

Nuoripari, etualalla Puski ja takana komea Keijo

Papita pysyi touhukkaana, rakensi pesää, siivosi sitä vimmatusti (kaiken pitäisi olla täydellistä kun vauvat viimein tulisivat), eikä lannistunut Kekkosen torjumisesta huolimatta. Kunnes eräänä alkusyksyn päivänä: valemuna, keskenmeno, omeletti, sitten toinen, kolmas. Papitan positiivisesta luonteesta huolimatta, tämä oli sille liikaa. Torjuttu morsian meni pesäänsä, pieni linnunsydän vetäytyi sykkyrälle, eikä mikään enää oikein huvittanut.

Nyt kun juttelen Papitalle "älä välitä, tehet kersat sitten ensi keväänä", kirkuu se vain minulle vastaukseksi, hätääntyneellä, käheän-käreällä, mutta kimakalla äänellä. Mitä tuon tytön kanssa tekisi? Miten monottaisin veke tuon sitä kiusaavan mörkön?

Desperate housewife kämppänsä ovella, huomatkaa rakastunut ilme ja unelmoiva kiilto silmissä

 

Odottavan pitkäksi käyvä aika olisi järkevää käyttää johonkin hyödylliseen

Hahmottelen päässäni tekstiä, milloin kirjoitan tähän blogiin, päiväkirjaani tai kuviteltua kirjettä ystävälleni, mutta juuri mitään ei päädy paperille saakka. Tai jos se ahdistus johtuukin siitä, ettei tämä aika suosi enää paperia. Olen niitä viimeisiä jääräpäisiä romantikkoja jotka vielä raapustaisivat kynällä näpyttelyn sijaan ja perustaisivat kirjoitetuista kirjeistä paljon enemmän kuin facebook päivittelystä? Olen tosin piirrellyt croquita ja sain jopa taulun valmiiksi veljen häihin, en kylläkään ollut tulokseen täysin tyytyväinen. Kävin kesällä Suomessa. En nähnyt kuin yhden vanhoista ystävistäni ja olin melko alakuloinen takaisin palattuani. Olen siis Ranskassa taas ja niinsanotusti tyhjän päällä. Toteutin viimein kuukausia jatkuneen uhkailuni ja lopetin työt kokkina. Olen nyt kolmatta kertaa "urani" aikana (ettei siitä kehkeytyisi laskusuuntainen -ha) työtön eli unemploid. Ei siitä sen enempää, koska kaikki tietävät mitä se tarkoittaa ja mitä unemploidilta edellytetään. Ne jotka eivät tiedä, onneksi olkoon vain, niillekin, jotka ovat duunissa sen ansiosta, että ovat valehdelleet ansioluetteloonsa ja näin vetäneet VC:n mukana alas viimeisetkin rippeet itsekunnioituksestaan.

Olen aloittanut hitaasti, mutta melko varmasti projekteja. Vaikka reippaan mielen ja rutiinin löytäminen ei olekaan helppoa, vaikeimmalta tuntuu taas totuttelu yksinäisyyteen ja siihen, ettei puhelimeeni lähetä viestejä enää kuin operaattori. En kuitenkaan halua pyrkiä enää seuraan, josta en täyty (kun kasvavalla ahdistuksella) joka ei inspiroi eikä ole vastavuoroista, toisin sanoen lojaalia. Uskon yhä kuitenkin, että "joku huomaisi minut" ja siitä voisi alkaa seikkailuntäytteinen ystävyys, jossa tee ja kahvi virtaisi ainakin yhtä paljon kuin viini; musiikki, teatteri, kirjallisuus, elokuvat ja taide ympäröisivät minut taas ja tuntisin elehtyväni. Rima on kuitenkin korkealla, ystäväni Suomessa eivät olleet tavanomaisia tylsimyksiä, kirvaan, koska tajuan sen vasta nyt, mitä olen menettänyt, ja mitä silloin pidin itsestäänselvyytenä.

Toinen vaihtoehto onnistuneelle luomisprojektille inspiroivien ystävien lisäksi (silloin ei kyllä vielä niinkään luotu mitään, kuin kerättiin aineistoa tuleviin älynväläyksiin), oli vetäytyminen täydelliseen yksinäisyyteen ja luontoon. Ymmärrän nyt myös jälkiviisaana sen, että jotkut ystävistäni loukkaantuivat minun tuolloiselle tarpeelleni ja näkivät erakoitumiseni vain itsekkyyden huipentumana.

Ainut myönnytys itsekkyydelleni on (yleväkö) tunne, että tuhlaan lahjojani. Tästä äitini on sanonut joskus, ei kylläkään suoraan minulle, "...käyttäytyy niinkuin ei olisi kuka tahansa". Mutta minähän en olekaan kukaan kasvoton hahmo, vaan minä itse! Tosin jos suurin harrastus vielä kolmikymppisenä on peilikuvansa tuijottelu ja haaste sen tulkinta, on varmaankin itsekäs. Mutta kehen sitten keskittyisin ellen itseeni? Minullahan ei ole lapsia, mieheni tekee aina töitä tai on tekevinään eivätkä eläimetkään ole kovin puheliaita. Juuri nyt minulla ei ole mitään muuta kuin aikaa. Juuri nyt minun kuuluisi tehdä taidetta ja tuntea ettevät lahjani ja saamaton vetelemättömyyteni toisin sanoen unemploidisuuteni menisi hukkaan. Pää tuntuu kuitenkin raskaalta ja hengittämäni ilma tunkkaiselta. Peilikuvasta katsoo balleriina, tuohon rivoon ruumiiseen vangittuna.

Papita

Ei tässä voi enää kuin pahoitella ku noin puoli vuotta on taas vierähtänyt viimeisestä viestistä, sorge kaverit jos ootte käyneet urkkiin uutisia eikä Ruttu ole kertakaikkiaan hävyttömänä narsistina jaksanut niitä näpytellä. Älkää kukaan kuitenkaan luulko, etteikö elämä jatkuisi omalla painollaan ja asioita tapahtuisi. Minä olen taas koettanut hoputtaa aikaa, mutta samalla pelännyt ensiryppyjen puhkeamista ja lopullista sekoamista, täytänhän pian karmeat kolmekymmentä. Siis tiiätte jo tän syndrooman "apua jo tän ja tän ikänen ja mitään järkevää en oo saanu aikaan". Noloa myöntää, että olen paskassa duunissa edelleen, taidenäyttely on vain haave...mutta niinsiis mikshän sitä onkaan itelle niin rankka aina. Aatellaan positiivisesti: oon vasta kolkyt, vielä siedettävän näkönen, asun erimaassa, siis Ranskassa. Työpaikka on pehvasta, sitä ei voi kiistää, mutta onpahan joku duuni enkä muutenkaan haluais tehä liikaa töitä, koska maalaan ja värkkään kaikenlaista siinä sivussa.

Mulla on menneillään useampia taideprojekteja, mm. valokuvaukseen liittyen ja, oonko kertonu jo teille, että käyn tiistaisin piirtelemässä alastomia naisia? Siis buahhahhahha, tässä ei ole mitään nauramista, ranskalaisia naikkosia piirtelen ja mietin miten tähän on tultu, että tuo luikku kaunotar poseeraa mulle. Tämä kaikki siis taiteen hyväksi, esittelen teille myöhemmin piirroksia, ne oli aluksi aika käpyjä, mutta kyllä nyt alkaa viiva jo vapautua (buahhaahaa).

Mitä aikoinkaan kertoa teille ja mistä paasasin viimeksi? No aivan ensimmäisenä esittelen teille vihdoin sen löytöeläimen, se tepastelee nyt vessassa ja yrittää syödä Harrin kakkaista hiekkaa, aika hölmö tyyppi siis ompi, täytyy tarkkailla sen puuhia nyt kokoajan ku huomasin, että se oli nakerrellu kirjoja ja sähköpiuhoja. Siis tässä uusi elukka, Papita nimeltään, Kakariki papukaija jonka löysin tieltä huonossa kunnossa viime talvena, nokka murtuneena ja pyrstönsä menettäneenä, likaisena, kylmettyneenä ja nälkäisenä (mutta äkäisenä).

Tästä on tosiaan jo aikaa sen puoli vuotta ja nyt ku katon tuota Papun kuvaa, säikähän vähän, koska sillä oli paksu höyhenkerros ja kirkkaan keltainen väri ja nyt se on kaljumpi ku Hannu-pappa. Pitää viiä se eläinlääkärille, se on menettäny niin paljon höyheniä ja värikin on paljon hailakampi! Tietääkö joku jotain papukaijoista, minkä puute sillä vois olla? Vitamiinien, auringon, poikakaverin? Annan sille kaiken maailman mineraaleja ja se on vitamiinikuurilla kans, mutta se vain laihtuu ja menettää höyheniä, laulaakin vähemmän nyt. Kyllä sillä muuten piisaa energiaa, vetää rundia kopassaan kuin hamsteri ja kun pääsee vapaaksi, menee joka paikkaan. Niin siis sillä on sellanen räksän lauluääni, aika korvia vihlova. Hullun symppis tyyppi kaikenkaikkiaan tämä Papita, on tuonu paljon iloa meille ja aikana kun olin käsi katkenneena, tää räksä lohutti mua ja jotenki jakso uskoa taas ihmeisiin. Niin miten todennäköistä on löytää tällainen keltainen räksä tieltä? Siis mää löydän varmasti myös ennenpitkää ystäviä, saan tehtyä taidetta, löydän parempaa työtä ja kontakteja...

Ihq Papu

Niin ihmettelette varmaan mitä Harri meinasi tästä uudesta tulokkaasta, no ohan tuo asetanu haasteita ja Harria suututti varsinki alussa hulluna kun ei annettu syödä tätä eksoottista paistia. Pari kertaa hyppäsi häkin päälle, pieksettiin, eikä tehe sitä enää, mulkoilee kyllä tirppaa pahaenteisesti ja pahinta turhautumistaan purki hyökkyyttämällä puluja pari kertaa! Tääkään kaveri ei saa siis enää mennä yksin ulos. Kuvassa Harri oli raahannu ittensä kokosen pulun meidän asunnon käytävälle, pulu lensi karkuun ja suuri saalistaja jäi vielä pyörällä päästään ihmettelemään leijuvia höyheniä. 

Harri koittaa näyttää syyttömältä, mutta pulun sulka yhä suussa on raskas todiste

Pikkusen jumissa tää kirjottaminen, mutta kerroinpahan elukoitten kuulumisia ;) Nytten tosiaan oon töissä uudessa pikku ravintolassa tahi pubissa, saa nähä oonko siellä kesän alkuun ja mitä sitten keksin. Paljon on ilmassa leijuvia ajatuksia, kevyitä tosin vielä kuin pulun höyhenet, täytyy saada niistä kiinni. Oon käyny parissa työhaastattelussa taide/valokuvaus, mutta hakijoita on aina sata ja mun sijoittuminen on täpärästi alle, johtunee paljon arkuudesta kehua itteä ja siitä etten enää muista kunnolla tietokoneohjelmia ja olen tarpeeksi hölmö kertoakseni totuuden. Rehellisyys ei todellakaan peri maata. Olin sairaslomalta palattuani pääkokkina, ihan sikana ressiä ja duunia, mutta kai tässä on kauha pysyny aika hyvin käsissä ja oon oppinu tekeen kaikenlaisia hienoja ruokia, pohjaanpalamisen kautta. Voin antaa teille joskus reseptejä esim. punaviinissä pitkään haudutettavaan lihapataan tai johonki helpompaan kuten juustokakkuihin.

Kirjoitan nyt vähän useammin, täällä alkaa kevät olla jo, auringonkukan siemenistä tänävuonna viiestä lähti kaksi, ei paha, Harrille tein omat ruohot ja sillä lähti kaikki, ryökäle, pihistin siltä parit taimet, laitoin jo laventelia viime vuonna kylläkin vähän myöhässä, vielä pitäs laittaa oregaanoa ja tilliä ainaki ja jos madot ei vie satoa eikä hallaa pukkaa niin ens kesänä on mulla taas betonipuutarha!!!Moikka ja ens kerralla puhutaan antiikista. :)