Bob the Builder and Belly Builder, talonrakennusta kivi kiveltä vieritelhän

Elämästä on yhtäkkiä tullut silkkaa työntekoa, vietän enemmän aikaa töissä kuin kotona, miestä en näe kun aamuyöstä kun se jo nukkuu ku minä kömmin viimisillä voimillani sänkyyn. Aamulla mies lähtee töihin ja minä alan siivota (paljon myöhemmin ku herään) kotia ja pyykkivuoren eessä haaveilen omasta pyykkikoneesta, ettei aina tarvis roudata sitä kasaa pesulaan. Jospa ens palkasta uskaltas lohkasta, pitäsköhän ostaa uutena, vai uskaltaiskohan ostaa vanhaa, siinä ottas riskin, mutta säästäis ja kissakin pitäs rokottaa.

Me kestetään tää ainanen työnteko, paska palkka ja erossaolo, koska se vie meitä elämässä eteenpäin, kohti ruususempaa tulevaisuutta. Tiiän tasan tarkkaan, mitä onneen vaaditaan (ja mitä se maksaa), pesukone, tiskikone, astioiden kuivauskaappi niinku Suomessa, vessaan pöntönviereen suihku niinku Suomessa, sauna, kylpyamme ja lämmin lattia. Ei kokolattiamattoja, ei kolkkoja seiniä ja ikkunoita (väh. kaksinkertaiset ikkunat niinku Suomessa) en halua enää palella. Kodinhoitohuone, kasvimaa, kukkapenkki, olohuoneeseen jännittäviä sohvia ja takka. Makuhuoneen kattoon tähtiä. Lapsia ja eläimiä sekä asuntoauto kesälomamatkoille.

Bèglesin lampi joka muistuttaa kodista

Elämä on outoa. Ensimmäiset elinvuodet ollaan vapaita, pikkuhiljaa aletaan ymmärtää mitä elämiseen vaaditaan, mutta ei oteta vielä vastuuta. Sitten alkaa työnteko ja uhraukset: kodin rakentamisesta tulee maailman tavoite, oman maailman, universumin keskipiste, pikkupläntti jotain itselle kuuluvaa, häviämätöntä, paikalleen järkähtänyttä. Talo kasvattaa juuret, niissä on laina: tästä ei päästä kuin 30 vuoden työnteolla.

Joka kuukausi elämä vaatii jotain, osta pikkuhousuja, partakone ja pyykinpesukone, koskaan rahaa ei jää paljoa yli, vaikka töihin mennään joka päivä. Ollaan naimisissa 60 vuotta, joista naimisissa työn kanssa 40 vuotta. Sitten kuollaan, juuri kun ollaan saatu talo maksettua ja elämä valmiiksi. Niin vähän aikaa jää katsella ja nauttia kaikista saavutuksista. Ruumis narisee liitoksissaan, pyytää vastiketta 40 vuoden työnteosta, ei jaksa enää kuin kiikutella.

Tää tyyppi tuli mua vastaan Bèglesissä

Pahimmassa tapauksessa muistikin alkaa rakoilemaan. Elämän totuus ei näyttäydykkään enää niin selkeänä: hetkinen, vastahan minä olin tuo isoääninen nuori, miten minä nyt tässä kiikuttelen ja mitä sitä pitikään tehä seuraavaksi, mielenosoitus, sukka? Vaikkako ei sittenkään mitään. Logiikka puuttuu, kaikesta, ei enää ymmärrä miksi tavoitteli kaikkea sitä, koska nyt oli kumminkin tässä, söi vahingossa vanhentunutta maksalaatikkoa.

Jospa se, lopussa kiitos seisoo, tarkoittaakin kuolemaa kun ei näillä reuman runtelemilla jaloilla palijoa seisoskella. Jos vaikka kuolis, kun kaikki meni, mies meni, kissat meni, lapsetkin kuka mihinkin, ystävät meni, elämä niinkuin juna, meni jo.

Lampea ympäröi kävelypolku

Talo jäi, kaikkine muistoesineineen, niissä viipyi vielä hetken siellä eläneiden ihmisten henki, hetken kaikui vielä talon seinät siellä eläneiden ihmisten äänistä: naurua, itkua, riitelyä, lasten kiljumista ja keinutuolin narahtelua, kunnes talo vaiennetaan puskutrattorilla. Talon paikalle rakennetaan kerrostalo, nyt ihmisten elintila on enää lintupönttöjä kerroksittain, saadaan mahdollisimman monta lokeroa yhteen puuhun ja ihmisten pankkitileille lainat kasvamaan. Jotku pääsee aikanaan puusta pitkälle, toiset jää kotikoloon koko elämäksi. Kaikilla kuitenkin sama, yhtä epälooginen elämäntarina.