Ongelmat tungettuna pähkinänkuoreen

Oon ollu jo aivan liian kauan ressissä ja banarissa, siitä on tultava nyt loppu. Kirjoitan ylös kaikki kamppailut lyhykäisyydessään, niin saan jotain selkoa mun tämänhetkisestä, karmivasta tilanteesta. Olen siis erimaassa, työtön, sosiaaliturvaton ja pian pennitön. No duoda...mitenkäs tässä näin pääsi käymään. Ruuti on kyllä aina ollut ongelmalapsi, sen perässä ei pysy itse hänkään ei tiedä mitä haluaa, hiuksetkin on vaihdelleet punaisesta siniseen, valkoisesta mustaan ja mopista rastatukkaan.

Kuvataideopiskelija Ruttu, punapää, vähänkö mää oon ruma ja läski tässä! Taustalla joku pläjäys.

Eli tulin Ranskaan täysin kielitaidottomana melkein vuosi sitten, tympäs ihan hulluna, mutten muuta keksiny niin aloin aluksi au pairiksi. Tää on niin tylsä juttu ja ankee etten jaksa enää siitä jauhaa, järjestö osoittautui valehtelijoiksi, vaihoin perhettä vain huonomman saadakseni, pennut ja ressaantuneet naiset auko päätä niin, että lähin puolen vuoden päästä lätkiin. Olin Suomessa pari kuukautta ja koitin järjestellä lappuja ja hakea töitä Suomesta (lähinnä porukoiden mieliksi, ihan epätoivosta hommaa). Ois ollu huippu ku oisin saanu sen Suomen Kelan tuen, mikä annetaan 3 kuukaudeksi ulkomaille työnhakuun lähtevälle, mut eipä tietenkään sitä tällä mäihällä meitsille herunu. En ollu ollu tarpeeksi yhtäjaksosesti töissä Suomessa ja nii, olin käyny välillä erimaassa polttamassa siipiäni enkä siis ollu ollu työnhakijana Suomessa. Lähin kuiteski uhkarohkeesti takas Ranskaan ja ajattelin, että keksin jotain, samakaise loppujen lopuksi, missä sitä elämäänsä lusii, ei se oo Suomessakaan taiteilijalla helppoo. Ja olihan mulla Ranskassa hellu, ku kerranki olin saanu kunnollisen miehen vangittua mun kans samaan selliin, eikait sitä ois voinu ihan vähällä irti päästää.

Onnistuin aukasemaan Ranskassa pankkitilin, olihan se vähän nolo ku ei sinne ollu laittaa penninpyörylää eikä ne antanu korttiakaan, ku vasta sitte ku on tuloja. No ee, ei sitä nollasta hulluna nostella. Mutta tunsin kuitenkin oloni paljon paremmaksi heti, mulla oli joku virallinen juttu Ranskassa. Pankkimies oli kiva, meijän Maran olonen supliikki kaveri ja puhu hyvin enkkua. Mutta valitettavasti siihen ne hyvät kokemukset sitten on jäänykki. Voi v* mitä bitchejä nää muut virastotyöntekijät on ollu, uskomattoman karmivia akkoja, kylmä, läpitunkeva katse, mutiseva ja käsittämättömän nopea puhe ja sanoma aina sama: meillä ei oo sulle mitään, mitä sä täällä oikein kuvittelet tekeväs, kielitaidoton pummi (itse he hallitsevat ranskan yleensä kohtalaisesti, siihen se jääkin). Joskus ajattelen, että ranskalaiset on niin tympääntyneitä sinne virtaaviin ulkomaalaisiin, tukea hakeviin arabeihin ja afrikkalaisiin, että ne sitten kostaa eurooppalaisille, ku niille uskaltaa olla tyly, olematta rasisti.

Pôle Emploi, eli Ranskan työkkäri, sano heti eka tapaamisella useamman syyn, miksi mun pitäs lähtä samantien lätkiin ku olin aukassu oven siihen miellyttävään, hyvin ilmastoituun toimistoon, missä olin odottanut yli puoli tuntia vaikka oli aika varattuna, ensinnäkään en voisi saada työtä ku en kuulunu Ranskan sosiaaliturvan piiriin. Edes siivoojan työtä ei irtoaisi, puhumattakaan sitten "alan töistä". Tää naaras nauro mulle päin naamaa ja sano, että taidetta ei ole olemassa, sitä siis ei ilmene Ranskassa. Mää osaan joskus puhua yllättävän hyvin ranskaa ku hermostun ja on pakko, niin olin yhtä tyly ja sanoin, että en usko sua, tämä on Ranska, kehtaatko todellakin sanoa, ettei taidetta tänä päivänä enää ole! Räjäyttäkää ja tuhrikaa loputkin katedraalit ja sillat sekä muut arkkitehtuuriset luomuksenne, mistä olette niin ylpeitä ja eläkää muovissa ja lasisissa kerrostaloissa, niin että jokainen ohikulkija voi nähdä miten onnellisia te olette. Noh, tuo loppuosa oli parviaislisää, siis lapsilisää, mutta alkoipa naaras kuitenkin vakavoitua hieman. 

Mutta nyt hän sanoi, hei siis, taide saattoi sittenkin ilmetä, mutta vain harvat sitä tekivät ja heillä oli omat tilat ja tarvikkeet käytössään. Kuulema valokuvauskin oli täysin freelancereiden varassa. Tää oli iso valhe, koska sattumoisin tiedän Ranskassa asuvia valokuvaajia, jotka eivät ole freelancereita ja että valokuvausfirmoja ja varsinkin koulukuvausfirmoja on, jotka ettii työntekijöitä, ihan niinku Suomessaki. Täytyy vaan olla valtava munkki saadakseen pehvan sellasen firman ovenväliin, mutta teoriassa se on täysin mahollista! Lopuksi naaras antoi mulle toivoa epämääräsen INSTEP -nimisen firman muodossa, he kuulema soittaisivat mulle ja työskentelisin heidän kanssaan 2 kuukautta, he auttaisivat minua tekemään portfolion ym. kartottaisivat tilannettani. Oi ku epäilyttävän kiva uutinen, mercii madam. Tää oli tietenki vale kans eikä kyseistä puhelinsoittoa koskaan tullu, sensijaan postista tipahti kirje ku olin eripaikkakunnalla enkä siis voinut reagoida salamannopeasti (vois antaa vinkkiä, että sähköposti on keksitty), että en ole täyttäny netissä kuukausittaista selontekoa työttömyydestäni ja mut siis erotetaan, goodbai, työkkäristä. Oi ku harmi, olitte niin tehokkaita.

Tästä lomakkeesta ei oltu informoitu mulle mitenkään, muutenki jäin ihan tyhjän päälle ku he lopulta saivat mut ulos toimistostaan. He ei mitenkään neuvonu mitä tehä seuraavaksi ja mitä he multa edellyttää. Niin ja rahaa työkkäristä vois teoriassa saada jos on ekka ollu Ranskassa töissä 610 tuntia, mulla täyttyy tää ehto, mutta he eivät myöskään vastanneet lasketaanko au pairina olo. Siis mää en jaksa tätä kielitaidottomuutta, Suomessa päpättäisin niin kauan, että saisin varmana kaikki vastaukset, mutta täällä auvon suuta ku mikäki idiootti kala kuivalla maalla. Nyt on vissin liian myöhästä tehä mitään, ku menivät mut erottamaan, mutta koitan vielä soittaa Bordeauxin EURES -neuvojalle, joka tietenki on mun mäihällä sama lunttu, kenet mulla oli jo ilo tavata...

Nuupahtanut sininen hippi, hey baby, why do you feel so blue?

CAF, Caisses d'Allocations Familiales, vastaa ehkä Suomen KELAA, sanoi eka tapaamisella, etten voisi saada heiltä mitään ellei mulla olis jo jotain tulonlähettä Ranskassa. Siis hä, kysyisinkö rahaa, jos mulla sitä olisi. Nyrkillä naamaan siis ja nuupahtaneena lähin taas lätkiin. Kuulin, että muut suomalaiset tytöt, mun tilanteessa, miehen perässä Ranskaan muuttaneet, työttömät ja pennittömät on saanu RSA -nimistä toimeentulotukea juurikin tästä kyseisestä toimistosta. Ja että myös ulkomaalaiset opiskelijat ja jopa vaihtarit on saanu sitä ja että se annettaisiin periaatteessa kaikille (kuvittelenko mää vai onko toisilla helpompaa, pitäs juua enemmän kalijaa ja ottaa pubeissa rennosti ja kyllä ne rahat jotenki tipahtelee tilille?). Lähdin siis CAF: iin uudelleen ja tällä kertaa mulle ei valeheltu, vaan annettiin sata paperia ja krapulaisen olonen, tällä kertaa poika, sano, että me voitas saada tukea pariskuntana ja että mun pitäs eka hakee Ranskan sosiaaliturva itelleni. Aattelin, että pitkästä aikaa hyvä uutinen, tätä en voisi mokata. Kunnes Rikun isä mylvi, ettei me saada ottaa tukea vastaan pariskuntana (mikä ois ainut vaihtoehto ilmeisesti), koska sillon Rikun yhteiskunnallinen status muuttuis ja se nostais Rikun isän veroja 6000 € vuodessa. Uskomatonta, mutta uskokaa pois, vaikka aikuisia ollaan, vanhempien tulot vaikuttaa aina vaan ja käytännössähän tää tarkottas sitä, että Rikun isä maksais tän tuen meille ja ylimäärästäkin. Voitte vaan kuvitella haluttiko taas nuupahtaa.

Ruttu ja rakkaan vanhan ystäväni ja blogifaninikin Marian hemaiseva olkapää, eka taidekouluajoilta, ku olin vielä ihan blondi ja pissis, autuaan tietämätön tulevista koettelemuksistani

Sécurité Sociale Assurance Maladie eli sossu, oli seuraava askeleeni. Olin siinä uskossa, että toiseen EU/ETA maahan muuttava saa maan sosiaaliturvan automaattisesti. Ja koska olen kohta ollut pois Suomesta jo vuoden, menettäisin Suomen sosiaaliturvan. Olen kuullut ja havainnut itsekkin, että Bordeaux on kuuluisa tylyistä tantoista ja virastoissa täytyy tosissaan taistella, jos haluaa saada joitain oikeuksia. Kysyin siis sosiaaliturvaa pienemmältä paikkakunnalta (Agen) ja siksi olin muuten poissa paikkakunnalta ku tää työkkärin kirje tuli. Minulle vastattiin suoraan ja ehdottomasti, etten ole oikeutettu saaman Ranskan sosiaaliturvaa. Sanoivat, että ei voi mitään, ehkä viiden vuoden päästä ja ehkä silloin jos oltaisiin naimisissa. Olin aivan hiilenä ja sanoin, että en voi saada työtä Pôle Emploista tai toimeentulotukea CAF: ista ilman Ranskan sosiaaliturvaa, siihen rouva tyynesti totesi, että teidän täytyy etsiä työ työkkärin ulkopuolelta ja oltuanne töissä, voitte koittaa hakea s.turvaa uudelleen.

Suomen KELA vastasi kyselyihini asiallisesti ja he pyysivät minua täyttämään maastamuuttolomakkeen Y39, jolloin minuun ei enää sovellettaisi Suomen sosiaaliturvaa. Näin teinkin, siis jo ennen kuin olin käynyt Ranskan sossussa, koska Kelan nettisivuilta tosiaan saa sen käsityksen, että homma tapahtuisi kivuttomasti kuin "vaihtokauppa". Kun Ranska sitten oli kiistänyt minulta oikeuden sosiaaliturvaani, ajattelin ensin, että ne pirut on rikkonu Euroopan yhteistä lakia. Kysyin asiaa KELA:sta ja heidän selvityksen mukaan todellisuudessa EU:n sosiaaliturva-asetus soveltaa kunkin maan lainsäädäntöä. Eli revi siitä, mitä hyötyä on EU:sta? (Kiljahdin tämän lauseen myös Ranskan sossussa ja naikkonen totesi kylmäkiskoisesti, että todellisuudessa eurooppalaisen on hankalampaa saada maan sosiaaliturva.) Tosin myöskään Suomessa henkilö ei pääse maan sosiaaliturvan piiriin, ellei työskentele maassa tai ellei hänellä ole siteitä maassa asuvaan henkilöön. Hääkellot kalkattaan siis, jos ei rakkaudesta niin ainakin rahasta. Pyysin KELA:sta paperia, dokumenttia siitä, että en kuulu enää Suomen s.t. piiriin, heillä on kuitenkin lomakkeita vain Suomen kielellä, eikä tämä siis edelleenkään velvoittaisi Ranskaa antamaan mulle sosiaaliturvaa.  

Ruttu mustatukkasena lunttuna, tähänkö yhteiskunta mua koittaa ajaa? Jennan kanssa ihan läpällä tehty valokuvauksen koulutyö "Money makes the world go around" eli "Raha maailmaa pyörittää"

Olen kysynyt neuvoa myös Suomen konsulaatista Bordeauxista, jossa kukaan ei puhunut englantia, suomenkielestä puhumattakaan ja Pariisin konsulaatissa neuvottiin pyytämään dokumenttia sosiaaliturva-asiasta Suomen maistraatista, jos Kelalla ei lomakkeita ole ranskan kielellä. Noh, typerää oli edes kysyä, onhan ne vähän liian suuria laitoksia käsittelemään pikkuihmisten ongelmia eikä heillä ei ole "ohjeistusta tällaisiin tapauksiin". Hyvää kesänjatkoa vain. Nyt oon vuodatellu tään ongelmavyyhtini karvoineen kaikkineen tänne ja tylsistyttäny teitä. Harmittaa, jos joku ajattelee, että oon antanu vaan homman valua käsistä. Noup. Tämä on vasta alkutaistoa. Ja kirjoitan siksikin tänne, että joku joka olisi ollut samassa tilanteessa, osaisi ehkä auttaa.

Oon hakenu töitä itteskeni, kirjottanu ja lähettäny hakemuksia ja saanu kivoja kirjeitä "valitettavasti et ole tullut tällä kertaa valituksi" yhtä tasaseen tahtiin. Sillon ku kirjotin tuota ompelukonejuttua, pursusin innostusta siksikin, koska olin menossa ihka oikeaan suureen hienoon valokuvausfirmaan haastatteluun. Haastattelu meni hyvin, puhuin parhaan kykyni mukaan, kuumettakin tais olla ja se valokuvaaja tykkäs mun kuvista. Ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi, mutta oon ilonen siitä kokemuksesta. Tietenki se riipasi sydäntä ku eivät valinneet mua, mutta näin hakemuksien läjän ja hui, yksikin haastateltu tyttö oli laiha kiinalainen, ne on pahoja vastuksia, kovia tekkeen töitä. Kielitaitohan se on, mikä mulla vielä mättää. Ennemmin tai myöhemmin saan edes siivoojan duunia, meitsillä on hyvät suhteet moppiin, vaikka ei sitä ehkä mun kodista heti huomaa.

Oon kattonu aika paljon telkkaria ku aattelen, että pakko kuulla nyt ranskaa. Kuulin vasta sieltä lootasta aika hienon lauseen, se menee näin: "Si tu ne risques rien, tu n'as rien" eli "Jos et riskeeraa mitään, sulla ei oo mitään". Nii vieläpä. Tietty ois kivempaa jutella oikeitten ihmisten kanssa ja saada heti kaikki, työ, toimeentulo, kavereita, enemmän kissoja jne. mutta koitan olla kärsivällinen. Mun, Rikun ja Harrin elämä on nyt tässä, Ranskassa. En lähe täältä kulumallakaan, nyt tästä on tullu mun henkilökohtanen taistoni, virastobyrokratia vastaan ihminen. Tämä on kilvoitukseni, oon ehkä keskellä aavikkoa ilman vettä, mutta tzadaa, tiesin jo lapsena miten tulisi toimia ja päätin, ettei aavikko saisi minusta uutta luurankoa. Täytyisi vaan ettiä kaktus ja halkasta se: sen sisällä olisi vettä yllin kyllin. Aika paha ja pistelevä homma, mutta kuka sanoi, että se olisikaan helppoa!

Ruttu rasta-ajoilta, on sitä oltu huoletonnaki ja vahingossa pari kertaa pubissa, nii että en minä syytä enkä väitä

Tää oli nyt taas vähän liikaa meitsiä. Mutta tiiättekste, kannattaa joskus ottaa kiinni kaikki levottomat ja ressaavat ajatukset ja tunkee ne pähkinänkuoreen. Pähkinänkuoret on niinku aivot, samallaiset uumaset. Sit ku ne asiat on visusti siellä aivojen sisässä, voi toivoa, että pikku pähkinä alkaisi työstämään ongelmia, kunnes pim, ratkaisut pingahtelee esiin. Ja muista, don't get nuts jos siinä vähän kestää. Valokuvat musta on ottanu vuosien varrella kuvataiteilija Jenna Raatikainen, paitsi pissiskuva ja rastakuva, valokuvaaja Saana Järvi. Sorge Saana, mulla ei oo skanneria ku seki on Suomessa nii otin kuvan kuvasta. Menen nyt piirtään, yks juttu on kohta valmis ja esittelen sen pian.

Ei oo helppoo olla nuori nainen

Koulu loppu ja järjesti viimisinä tempauksina mm. kirpparin. Menin sinne vähän myöhässä ku oli kriisi-aamu, valitin mm. miten läski ja valkonen olin ja miten mun jalat oli täynnä punasia pisteitä päivittäisen sheivailun jäliltä. Nii vieläpä! ja kirpparille mentäessä mun piti taas ohittaa kaikki diivat paikat, kuten katedraali, kauppakatu, iso suihkulähe ja oopperatalo, minkä varsilla koputteli maailman kauneimmat, ruskeimmat ja laihoimmat naiset. Lopulta kun pääsin kirpparille, melkein kaikki oli jo rohmuttu. Löysin kuitenkin parit hemaisevat kenkäparit, viininpunaiset ranskalaiset ja mustat italialaiset. Oh la la, tunsin oloni tuhat kertaa kevyemmäksi kotiin mennessä. Istahdin oopperatalon portaille ja vaihdoin viininpunaiset korkokengät jalkaani, ne passasivatkin hyvin jalkojeni punaisiin pisteisiin.

Hitsi vieköön minä olen minä, nainen! Pitäs pikkuhiljaa alkaa tajuta arvostaan enemmän itteä. En tajua miks mua häirittee ne keppihevoset, enhän kuitenkaan haluais olla semmonen klooni. Minä haluan näyttää tältä miltä mun kengät näyttää ja ihailen niitä, jotka silloin käyttivät niitä:

Tämän päivän naiset on kaikki jonkulaisessa kriisissä. Kauhiat paineet aina siitä mitä pitäs olla ja tehhä jokaisena ikäkautena ja vanhetahan ei sais ikinä. Oon ällistyny siitä miten mun ikäset, vasta kahenkympin rapiammalla puolella olevat naiset alkaa ajatella itteään jo vanhoina. Ja ne jotka ei oo ryhtyny äideiksi tai valinnu hippeyden tietä, ressaa ihan hulluna työnsaamisesta ja siitä, että elämä ja ulkonäkö lipuu ohitse eikä mitään oo vielä saavuttanu. Nämä naiset tuntevat pienoista paniikkia, jos heitä puhutellaan tädeiksi. Musta on ihanaa ku sanotaan kaupassa ja kadulla Madameksi, vihdoin meitsilläki alkaa olla vähän valtaa eikä pidetä enää teininä.

Ehkä tää ikä on hankala ku on tavallaan niinku väliinputoaja. Työnhaussaki monesti asiat mutkistuu ku ei pidetä enää "nuorena työnhakijana" eli ku esim. kaupunki työllistää 17-24 vuotiaita (siis täh miks ihmeessä, eihän se auta nuorisotyöttömyyteen, koska nää tyypit on vielä koululaisia, ei työttömiä!) ja monesti joissain tukityöllistämis tms. projekteissa on ehtona, että oot alle 30-vuotias. Siis iik, vasta valmistunut, vielä pahemmin ilman työkokemusta oleva 26-28 vuotias (ja tän ikäsinä sieltä kouluista vasta tullaan ulos, vaikka ei olisi laiskoteltukaan!) nuori, toistan, nuori, tuntee vähemmästäkin paniikkia.

On siis vaan kaks vuotta aikaa tehä jottain ennen sitä kammottavaa rajapyykkiä, joka lopullisesti pyyhkäisee minut pois nuorten listalta, jos olen vielä työtön, menetettyjen tapausten joukkoon. Ja aatelkaa vaikka kaikkia nuorisoalennuksia ja opiskelija-alennuksia...Sillon oli vielä varma tuki yhteiskunnalta ja vanhemmatkin messissä, pysty ihan helposti matkustelemaan/ juopottelemaan (yleensä valita täyty), mutta apuaaa, kuka auttaa vasta valmistuneita ja miten hullussa junassaki pystyy maksaan tuplahintaa. Olin valmistumisenjälkeisen kesän niin köyhä, että itkin, ku ei ollu rahaa ruokaan, tukea ei tullut, koska oli jonoa KELA:ssa ja niin, en ollut enää opiskelija, mutta en vielä työtönkään, koska Työkkäri ei ollut antanut lausuntoa. Tää oli/ on vaikea ikävaihe ja mikä pahinta, kukaan ei osaa arvata mikä helvetti siellä odottaa, siinä vaiheessa kun otetaan kukkia vastaan ja hymyillään kameralle (nää on siis mun tapauksessa vaan mielikuvitusvalmistujaisjuhlat, koska valmistuin taiteilijaksi, mikä häpeä ja taakka yhteiskunnalle).

Oletan siis nyt, että vastoin kaikkia olettamuksia, en masennu ja saan töitä näiden kahden armovuoden aikana...En jaksa oottaa että oon kolkyt-jotain, se on naisen elämässä parasta aikaa! Ei oo enää rahahuolta ku on jo työelämässä ja mieskin tienaa, voi käydä ihanissa ravintoloissa ja teattereissa, vihdoin voi pukeutua kauniisti ja näyttää kuiteski vielä nuorelta ja hyvältä. En aijo missään tapauksessa lihoa, koska mun itsetuntoa se söis liikaa, enkä myöskään halua pamahtaa heti paksuksi vaan nauttia ansaitusti itsekkäästä vapaudesta. Muutenki aikuistuttua elämänkokemusta on karttunu ja se on lisänny kiinnostavuutta ja syvällisyyttä juttuihin, joita tätikavereiden kanssa sitten vaihetaan, coctaileja sivistyneesti siemaillessa. Ei tarvi enää roikkua pentujen yökerhoissa ja pomppia paskan musiikin tahdissa, eikä myöskään tarvi enää tuntea seuraavan päivän jysäriä ja typeristä teoista ja soopanjauhamisesta aiheutunutta häpeää. En siis tee tota viimeksimainittua enää, rokkielämä on elettyä, mutta siksikin olen väliinputoaja ja ootan vaan tätikavereita, jotka alkas elää mun kans jazz-elämää. 

Tiiättekste, hullun vaikeaa elää tässä ja olla aina kurkottelematta tulevaisuuteen. Haluttas nähä kristallipallo, onnistunko mää? Koitan laittaa linkin yhteen biisiin, mikä pysäytti mut varsinki lyriikkansa ansiosta ja tykkään matalista puhtaista naisäänistä (oon itekki ollu joskus kuorossa alttomurahtelija). Ei ehkä oo ihan sitä, mitä yleensä kuuntelen, mutta kuiteski, tää muija tajuu. Siis slow down, olit sitten teini tahi täti, pakko uskoa, että kaikki järjestyy.

Jos tykkäsitte, nii kuunnelkaa Imanylta vielä "Pray for help" ja sit "I've gotta go", oli syy miks lähin. Nii, elämässä on aina syyt ja seuraukset ja jos ei tee jatkuvasti vaan huonoja ja vahingollisia valintoja, niin pakkohan siitä lopulta on kuoriutua hyvä seuraus.

Madame Borletti tuli taloon

Nyt ku ompelukerhoki on menny kesälomalle, esittelen teille mun luomuksen. Ja sitä ennen möläytän uutisen, jee, arvatkaa mitä, mulla potkaisi onni takapuoleen, oikeen lujasti monotti, kysyin kesäksi ompelukonetta lainaan ja ihana Angelina, meidän koulun johtaja ja Francisca, atelier couturen opettaja, merciii, anto mulle ikiomaksi yhen aivan mahtavan ihanan oikean ihka toimivan ompelukoneen!!!!!Jee!!!!Se on ollu mun nöyrä haaveeni yhtä ku järjestelmädigikamera, liian kalliita ostettavaksi. Mutta nyt nyt nyt, oma ompelukone, jeejeejeejepatititijee! On aika opetella ompelemaan märisemättä :).

Kone ei ekka toiminu (ehkä siks ne anto sen pois), mutta aattelin, että musta on löydyttävä sen verran rasvanäppiä, että saisin sen kuntoon, piru vie. Kerran opiskeluaikana menin ostaan kirpparilta lampun, missä oli maadottamaton töpseli ja odottelin pimeässä munavoimien apuuntuloa puoli vuotta. Sit ku kaverin setä vaihto töpselin parissa minuutissa, tuntu typerykseltä olo ja päätin, että tästä lähin tekisin sähköhommatki ite. Sit ku erakoituin mökkiin, oli ajankohtasta alkaa ruuvaileen töpseleitä ja ka, vaikka fysiikantunnit meni nukkuessa, ei se mitään, piuhat on kätevästi erivärisiä ja niitä yhistelemällä ja tökkimällä saa lopulta töpselin aina toimiin (ekaks, keltanen yksin, musta ja sininen yhteen ja seuraavaks tökin ne päinvastoin jne. tajuuttekste). Vaikka hiki valuis niskasta ja itkettäs, periks ei anneta, ja vaikka pitäisi käydä läpi kaikki värivaihtoehdot ja ruuvimeisselinä olis kakkulapio.

Vaihoin ompelukoneeseen (edellämainitun kuvauksen mukaan) töpselin ja laitoin uuen valon (toka oli oikeallainen) ja niin vain vanha piru lähti käyntiin, mutta neula ei liikkunu mihkään. Kirvailin ja tutkin asiaa, avasin koneen ja heidaa, ei se ompelukoneen mekaniikka voi olla nii monimutkasta. Katsos kun tuo juttu tuossa pyörii ja liikuttaa tätä ja ku painaa tätä nappia nii sieltä tulee vipu joka laittaa homman pyöriin päinvastaseen suuntaan jne. tajuuttekste. Puola pyöri koneessa väärään suuntaan ja ku kirvailin lisää ja tökin sitä veittellä, se alko välillä pyöriin oikeeseen suuntaan ja neula lähti mukaan.

En saanu sen suuntaa kuitenkaan käännettyä ja puoli päivää raivottuani, aattelin olla vähän kärsivällisempi ja ottaa ne kuulusat naisen hempeät otteet käyttöön. Rakkaus voittaa älyn, eikä tässäkään mekaniikkaa itsessään tarvitse tuntea, kunhan tajuu. Muistelin kaiheudella aikaisempia ystäviäni mekaanisia laitteita, keltaista leivänpaahdintani Kaaleppia, vaaleanpunaista kahvinkeitintäni Elli-Nooraa ja varsinkin autoani ja kaikkia niitä hyviä reissuja mitä yhessä tehtiin, kun reissasin valokuvaajana ympäri Suomea. Kamalilla pakkasilla urhea autoni, Fashion -merkkinen, punainen, käynnistyi ja toimi kunnes kuoli moottorin palaessa karrelle. Minä sen tapoin, en ollu lisänny koko talvena jäähytysnestettä. Aloin ymmärtää, että tämä hieno italialainen rouva ompelukone oli pahalla mielellä jouduttuaan vuosikausiksi töröttään käyttämättömänä ja sitten joku suomalainen amatööritumpelo tökkii sitä vielä veittellä suoraan mutteriin. Hei sori ihan oikeestikki. Mää tajuun nyt.

Niin vihdoin neula lähti pyöriin oikein ja vaikka meno aluksi olikin hieman hurjaa ja välillä tuli oksankohtia, oli kaikki pistot sieviä ja justiin niinku ollapittää. Ois mulla ollu takuutodistuski tallella, mut sitä lappua ei suinkhan vielä tarvita, methän tehemä yhessä vielä vaikka mitä. Rouva oli ostettu tammikuussa 1970, mut eihän sole vielä ikä eikä mikhän. Sori pieni tonionmurteeni, tuli mieleen tätini Sirkka joka ois musta varmana nyt ylpee.

 

Nii ka, miten ihana kone, ton koneen voi nostaa tosta ylös ja tossa puisessa alaosassa voi säilyttää kaikkia erejä ompelutaravoita. Ja tässä on kaikki krumeluurit niinku siksak ja voi peruuttaakki. Vähänkö mää oon ilonen.

Tuli pieni tauko kirjoittamiseen ku energialaitoksen mies kävi kysyyn jotain sähkölukemia, vähänkö, just ku olin puhunu sähköhommista. Niistäkin puheista päätellen, en voinut olla mitenkään avuksi eikä Riku oo kotona, mutta ce n'est pas grave, eli ei mittää vakavaa, mutta koitan nyt kertoo siitä ompeluprojektista.

Muistatteko ku sanoin, että olin löytäny huipun palakangastarjouksen susikadulta? Oon tärryyttäny ompelukerhossa niistä sängynpäällistä, päiväpeittoa siis. Tilkkutäkki vähän isommilla tilkuilla ku ois tullu paljon parkua pienistä ja menny koko ikä. Tänki peiton mukana meni jo terveys, olisevaa nii vääntöä. Nimittäin sain peiton melkein valmiiks ompelukerhossa, mutta sitte yks mukava rouva anto kamalan kasan kangasta lisää, että mun pitäs tehä siihen vuori. Ite oisin lintsannu siitä, eihän sitä nää mitä siellä alla on, mutta ei, ompelukerhossa ei voinu lintsata ja panivat vit harsimaanki. No ainaski tulos oli parempi ku mulla yleensä, saumat osu kohilleen. Ka miten hieno!

Tää on sitten ihan sikaiso jos kuvista ei huomaa, jottain 2,5 metriä kertaa 2,5 metriä. Nii tässä näkyy vähän millanen vuori siihen tuli, tollasta pinkihköä raakasilkkiä (onko se sana?) no siis, voila:

 

Ja sit vielä parista tilkusta kuva lähempää, toi heppatilkku josson vissin appelsiinipuu, on mun lemppari. Nii kaikki tilkut on melkein metrin, ei mitään nysiä ja materiaali on joteensakkin mattoa. Painaa melkosesti, mutta oonhan vahva.

Ja sit vielä kuvia työvaiheesta. Sorge oon aika karunnäkönen ja vaatetus on erittäin epäilyttävää, mutta kuten sanoin, tätä tehhessä terveys lähti, tuli ihan kauhia flunssa ja oon jo viikon yskiny ja niistelly. Outoa, koska sillon just tuli kans kauhiat helteet, täälloli +38 °C ette usko kuin meidän luola kiehu. Meitsi ompeli urheasti ja yski ne päivät, Riku luki just vuoden tärkeimpiin tentteihin ja kärsi kuumuudesta, kuten myös Harri polo, joka makasi reporankana sohvan alla, jäsentään liikauttamatta. Paitsi ku mä ompelin peittoon vuorta lattialla, se piristy vähän ja tuli leikkiin lankarullalla ja hyökkäileen. 

Harri kurittaa lankarullaa. Huomatkaa miten se näyttää sille hampaita ja selvästi huutaa "*tun lankarulla, nää helteet on sun syytä *nan *kkari mää tapan sut". Noh noh Harri, siistippäs vähän suutasi.

 Tein sitten vielä yhestä ylijäämäpalasta tyynyn. Tässä kuvassa pötköttelee myös perheemme koira, Kirppu. Riku on saanu sen joskus pentuna ja se on nyt mun lohutuskaveri jos Riku ja Harri on ihan tyhmiä eikä ala mua. Mutta on ne yleensä ihan mukavia.

Tällä kertaa en mokannu

Jostakin syystä muffinssit on nyt muotia, hassua, mutta totta. Niitä on printteinä vaatteissa, niitä roikkuu korvissa ja sitten leipomoiden ikkunoista voi ihailla kieli pitkällä mitä ihanimpia pikkuruisia pastellinväreillä kuorrutettuja kakkuja, jotka näyttää ihan karkeilta ja joista tulee kakaroiden synttärikestit mieleen. Itessäki on sen verran kakaraa, että hankin muffinssienteko-opuksen ja päätin olla kerranki ennakkoluuloton ja testata sen mukana tulleita silikonivuokia (uskomattoman käteviä). Ja niin, pitäähän mun puhdistaa mun maine jälkiruokien tekijänä ku edelliset leipomukset meni vähän perseelleen.

 

Tein vähän sovelletun ohjeen valkosuklaamuffinsseista. Sama ohje kai se yleisesti on kaikissa muhvinsseissa, näihin laitoin sisälle valkosuklaapaloja ja kuorrutin valkosuklaalla ja nonparelleilla. Aivan ylisöpön näköisä vaikka itse sanonkin ja mikä huumaavinta, maku ei ollu paha! Riku söi 7 ennenku huomasin ja aloin mäkättään. Ei makeaa mahan täydeltä.

 

 

  

Innostuin vähän ottaan kuvia ku olin niin ylpeä aikaansaannoksestani. Oli pakko ottaa vielä yks ku huomasin, että jääkaapissa oli niin kaunis valo.

Näytän myös toisen huipun jälkiruuan, mitä en mokannu. Nää on vähänniinku köyhiä ritareita. Eli uitin pullapaloja (tai "ranskanleipää" tms.) eka maidossa, sitten munassa ja paistoin voissa pannulla, pistin päälle vanilijasokeria ja tavissokeria. Ja toisella hellalla paistoin voissa ja sokerissa kirsikoita ja persikanpalasia jotka kippasin pullien päälle. Ylihyvää, mutta kolmannella kerralla kuulujo että miks aina tätä. Noh, kehittelin sitten uupumatta ja sinnikkäästi ruuaksikin yhen piirakan ja siitäkin tuli ylihyvää. Vähänkö mää oon hyvä.

 

Tähän piirakkaan tuli se helppopohja, mihin tulee voita, kylmää vettä, suolaa ja vehnäjauhoja ja mitä pidetään vähän aikaa jääkaapissa ja kaulitaan elmunkelmun avulla. Pistin päälle pinaattia, kinkkua, pippuria ja munamaitoa. Ois voinu panna juustoa kans, muttei ollu. Noh, olenpahan puhdistanu nyt maineeni kokkaajana nii ei tarvi vähään aikaan kokata.