Ongelmat tungettuna pähkinänkuoreen

Oon ollu jo aivan liian kauan ressissä ja banarissa, siitä on tultava nyt loppu. Kirjoitan ylös kaikki kamppailut lyhykäisyydessään, niin saan jotain selkoa mun tämänhetkisestä, karmivasta tilanteesta. Olen siis erimaassa, työtön, sosiaaliturvaton ja pian pennitön. No duoda...mitenkäs tässä näin pääsi käymään. Ruuti on kyllä aina ollut ongelmalapsi, sen perässä ei pysy itse hänkään ei tiedä mitä haluaa, hiuksetkin on vaihdelleet punaisesta siniseen, valkoisesta mustaan ja mopista rastatukkaan.

Kuvataideopiskelija Ruttu, punapää, vähänkö mää oon ruma ja läski tässä! Taustalla joku pläjäys.

Eli tulin Ranskaan täysin kielitaidottomana melkein vuosi sitten, tympäs ihan hulluna, mutten muuta keksiny niin aloin aluksi au pairiksi. Tää on niin tylsä juttu ja ankee etten jaksa enää siitä jauhaa, järjestö osoittautui valehtelijoiksi, vaihoin perhettä vain huonomman saadakseni, pennut ja ressaantuneet naiset auko päätä niin, että lähin puolen vuoden päästä lätkiin. Olin Suomessa pari kuukautta ja koitin järjestellä lappuja ja hakea töitä Suomesta (lähinnä porukoiden mieliksi, ihan epätoivosta hommaa). Ois ollu huippu ku oisin saanu sen Suomen Kelan tuen, mikä annetaan 3 kuukaudeksi ulkomaille työnhakuun lähtevälle, mut eipä tietenkään sitä tällä mäihällä meitsille herunu. En ollu ollu tarpeeksi yhtäjaksosesti töissä Suomessa ja nii, olin käyny välillä erimaassa polttamassa siipiäni enkä siis ollu ollu työnhakijana Suomessa. Lähin kuiteski uhkarohkeesti takas Ranskaan ja ajattelin, että keksin jotain, samakaise loppujen lopuksi, missä sitä elämäänsä lusii, ei se oo Suomessakaan taiteilijalla helppoo. Ja olihan mulla Ranskassa hellu, ku kerranki olin saanu kunnollisen miehen vangittua mun kans samaan selliin, eikait sitä ois voinu ihan vähällä irti päästää.

Onnistuin aukasemaan Ranskassa pankkitilin, olihan se vähän nolo ku ei sinne ollu laittaa penninpyörylää eikä ne antanu korttiakaan, ku vasta sitte ku on tuloja. No ee, ei sitä nollasta hulluna nostella. Mutta tunsin kuitenkin oloni paljon paremmaksi heti, mulla oli joku virallinen juttu Ranskassa. Pankkimies oli kiva, meijän Maran olonen supliikki kaveri ja puhu hyvin enkkua. Mutta valitettavasti siihen ne hyvät kokemukset sitten on jäänykki. Voi v* mitä bitchejä nää muut virastotyöntekijät on ollu, uskomattoman karmivia akkoja, kylmä, läpitunkeva katse, mutiseva ja käsittämättömän nopea puhe ja sanoma aina sama: meillä ei oo sulle mitään, mitä sä täällä oikein kuvittelet tekeväs, kielitaidoton pummi (itse he hallitsevat ranskan yleensä kohtalaisesti, siihen se jääkin). Joskus ajattelen, että ranskalaiset on niin tympääntyneitä sinne virtaaviin ulkomaalaisiin, tukea hakeviin arabeihin ja afrikkalaisiin, että ne sitten kostaa eurooppalaisille, ku niille uskaltaa olla tyly, olematta rasisti.

Pôle Emploi, eli Ranskan työkkäri, sano heti eka tapaamisella useamman syyn, miksi mun pitäs lähtä samantien lätkiin ku olin aukassu oven siihen miellyttävään, hyvin ilmastoituun toimistoon, missä olin odottanut yli puoli tuntia vaikka oli aika varattuna, ensinnäkään en voisi saada työtä ku en kuulunu Ranskan sosiaaliturvan piiriin. Edes siivoojan työtä ei irtoaisi, puhumattakaan sitten "alan töistä". Tää naaras nauro mulle päin naamaa ja sano, että taidetta ei ole olemassa, sitä siis ei ilmene Ranskassa. Mää osaan joskus puhua yllättävän hyvin ranskaa ku hermostun ja on pakko, niin olin yhtä tyly ja sanoin, että en usko sua, tämä on Ranska, kehtaatko todellakin sanoa, ettei taidetta tänä päivänä enää ole! Räjäyttäkää ja tuhrikaa loputkin katedraalit ja sillat sekä muut arkkitehtuuriset luomuksenne, mistä olette niin ylpeitä ja eläkää muovissa ja lasisissa kerrostaloissa, niin että jokainen ohikulkija voi nähdä miten onnellisia te olette. Noh, tuo loppuosa oli parviaislisää, siis lapsilisää, mutta alkoipa naaras kuitenkin vakavoitua hieman. 

Mutta nyt hän sanoi, hei siis, taide saattoi sittenkin ilmetä, mutta vain harvat sitä tekivät ja heillä oli omat tilat ja tarvikkeet käytössään. Kuulema valokuvauskin oli täysin freelancereiden varassa. Tää oli iso valhe, koska sattumoisin tiedän Ranskassa asuvia valokuvaajia, jotka eivät ole freelancereita ja että valokuvausfirmoja ja varsinkin koulukuvausfirmoja on, jotka ettii työntekijöitä, ihan niinku Suomessaki. Täytyy vaan olla valtava munkki saadakseen pehvan sellasen firman ovenväliin, mutta teoriassa se on täysin mahollista! Lopuksi naaras antoi mulle toivoa epämääräsen INSTEP -nimisen firman muodossa, he kuulema soittaisivat mulle ja työskentelisin heidän kanssaan 2 kuukautta, he auttaisivat minua tekemään portfolion ym. kartottaisivat tilannettani. Oi ku epäilyttävän kiva uutinen, mercii madam. Tää oli tietenki vale kans eikä kyseistä puhelinsoittoa koskaan tullu, sensijaan postista tipahti kirje ku olin eripaikkakunnalla enkä siis voinut reagoida salamannopeasti (vois antaa vinkkiä, että sähköposti on keksitty), että en ole täyttäny netissä kuukausittaista selontekoa työttömyydestäni ja mut siis erotetaan, goodbai, työkkäristä. Oi ku harmi, olitte niin tehokkaita.

Tästä lomakkeesta ei oltu informoitu mulle mitenkään, muutenki jäin ihan tyhjän päälle ku he lopulta saivat mut ulos toimistostaan. He ei mitenkään neuvonu mitä tehä seuraavaksi ja mitä he multa edellyttää. Niin ja rahaa työkkäristä vois teoriassa saada jos on ekka ollu Ranskassa töissä 610 tuntia, mulla täyttyy tää ehto, mutta he eivät myöskään vastanneet lasketaanko au pairina olo. Siis mää en jaksa tätä kielitaidottomuutta, Suomessa päpättäisin niin kauan, että saisin varmana kaikki vastaukset, mutta täällä auvon suuta ku mikäki idiootti kala kuivalla maalla. Nyt on vissin liian myöhästä tehä mitään, ku menivät mut erottamaan, mutta koitan vielä soittaa Bordeauxin EURES -neuvojalle, joka tietenki on mun mäihällä sama lunttu, kenet mulla oli jo ilo tavata...

Nuupahtanut sininen hippi, hey baby, why do you feel so blue?

CAF, Caisses d'Allocations Familiales, vastaa ehkä Suomen KELAA, sanoi eka tapaamisella, etten voisi saada heiltä mitään ellei mulla olis jo jotain tulonlähettä Ranskassa. Siis hä, kysyisinkö rahaa, jos mulla sitä olisi. Nyrkillä naamaan siis ja nuupahtaneena lähin taas lätkiin. Kuulin, että muut suomalaiset tytöt, mun tilanteessa, miehen perässä Ranskaan muuttaneet, työttömät ja pennittömät on saanu RSA -nimistä toimeentulotukea juurikin tästä kyseisestä toimistosta. Ja että myös ulkomaalaiset opiskelijat ja jopa vaihtarit on saanu sitä ja että se annettaisiin periaatteessa kaikille (kuvittelenko mää vai onko toisilla helpompaa, pitäs juua enemmän kalijaa ja ottaa pubeissa rennosti ja kyllä ne rahat jotenki tipahtelee tilille?). Lähdin siis CAF: iin uudelleen ja tällä kertaa mulle ei valeheltu, vaan annettiin sata paperia ja krapulaisen olonen, tällä kertaa poika, sano, että me voitas saada tukea pariskuntana ja että mun pitäs eka hakee Ranskan sosiaaliturva itelleni. Aattelin, että pitkästä aikaa hyvä uutinen, tätä en voisi mokata. Kunnes Rikun isä mylvi, ettei me saada ottaa tukea vastaan pariskuntana (mikä ois ainut vaihtoehto ilmeisesti), koska sillon Rikun yhteiskunnallinen status muuttuis ja se nostais Rikun isän veroja 6000 € vuodessa. Uskomatonta, mutta uskokaa pois, vaikka aikuisia ollaan, vanhempien tulot vaikuttaa aina vaan ja käytännössähän tää tarkottas sitä, että Rikun isä maksais tän tuen meille ja ylimäärästäkin. Voitte vaan kuvitella haluttiko taas nuupahtaa.

Ruttu ja rakkaan vanhan ystäväni ja blogifaninikin Marian hemaiseva olkapää, eka taidekouluajoilta, ku olin vielä ihan blondi ja pissis, autuaan tietämätön tulevista koettelemuksistani

Sécurité Sociale Assurance Maladie eli sossu, oli seuraava askeleeni. Olin siinä uskossa, että toiseen EU/ETA maahan muuttava saa maan sosiaaliturvan automaattisesti. Ja koska olen kohta ollut pois Suomesta jo vuoden, menettäisin Suomen sosiaaliturvan. Olen kuullut ja havainnut itsekkin, että Bordeaux on kuuluisa tylyistä tantoista ja virastoissa täytyy tosissaan taistella, jos haluaa saada joitain oikeuksia. Kysyin siis sosiaaliturvaa pienemmältä paikkakunnalta (Agen) ja siksi olin muuten poissa paikkakunnalta ku tää työkkärin kirje tuli. Minulle vastattiin suoraan ja ehdottomasti, etten ole oikeutettu saaman Ranskan sosiaaliturvaa. Sanoivat, että ei voi mitään, ehkä viiden vuoden päästä ja ehkä silloin jos oltaisiin naimisissa. Olin aivan hiilenä ja sanoin, että en voi saada työtä Pôle Emploista tai toimeentulotukea CAF: ista ilman Ranskan sosiaaliturvaa, siihen rouva tyynesti totesi, että teidän täytyy etsiä työ työkkärin ulkopuolelta ja oltuanne töissä, voitte koittaa hakea s.turvaa uudelleen.

Suomen KELA vastasi kyselyihini asiallisesti ja he pyysivät minua täyttämään maastamuuttolomakkeen Y39, jolloin minuun ei enää sovellettaisi Suomen sosiaaliturvaa. Näin teinkin, siis jo ennen kuin olin käynyt Ranskan sossussa, koska Kelan nettisivuilta tosiaan saa sen käsityksen, että homma tapahtuisi kivuttomasti kuin "vaihtokauppa". Kun Ranska sitten oli kiistänyt minulta oikeuden sosiaaliturvaani, ajattelin ensin, että ne pirut on rikkonu Euroopan yhteistä lakia. Kysyin asiaa KELA:sta ja heidän selvityksen mukaan todellisuudessa EU:n sosiaaliturva-asetus soveltaa kunkin maan lainsäädäntöä. Eli revi siitä, mitä hyötyä on EU:sta? (Kiljahdin tämän lauseen myös Ranskan sossussa ja naikkonen totesi kylmäkiskoisesti, että todellisuudessa eurooppalaisen on hankalampaa saada maan sosiaaliturva.) Tosin myöskään Suomessa henkilö ei pääse maan sosiaaliturvan piiriin, ellei työskentele maassa tai ellei hänellä ole siteitä maassa asuvaan henkilöön. Hääkellot kalkattaan siis, jos ei rakkaudesta niin ainakin rahasta. Pyysin KELA:sta paperia, dokumenttia siitä, että en kuulu enää Suomen s.t. piiriin, heillä on kuitenkin lomakkeita vain Suomen kielellä, eikä tämä siis edelleenkään velvoittaisi Ranskaa antamaan mulle sosiaaliturvaa.  

Ruttu mustatukkasena lunttuna, tähänkö yhteiskunta mua koittaa ajaa? Jennan kanssa ihan läpällä tehty valokuvauksen koulutyö "Money makes the world go around" eli "Raha maailmaa pyörittää"

Olen kysynyt neuvoa myös Suomen konsulaatista Bordeauxista, jossa kukaan ei puhunut englantia, suomenkielestä puhumattakaan ja Pariisin konsulaatissa neuvottiin pyytämään dokumenttia sosiaaliturva-asiasta Suomen maistraatista, jos Kelalla ei lomakkeita ole ranskan kielellä. Noh, typerää oli edes kysyä, onhan ne vähän liian suuria laitoksia käsittelemään pikkuihmisten ongelmia eikä heillä ei ole "ohjeistusta tällaisiin tapauksiin". Hyvää kesänjatkoa vain. Nyt oon vuodatellu tään ongelmavyyhtini karvoineen kaikkineen tänne ja tylsistyttäny teitä. Harmittaa, jos joku ajattelee, että oon antanu vaan homman valua käsistä. Noup. Tämä on vasta alkutaistoa. Ja kirjoitan siksikin tänne, että joku joka olisi ollut samassa tilanteessa, osaisi ehkä auttaa.

Oon hakenu töitä itteskeni, kirjottanu ja lähettäny hakemuksia ja saanu kivoja kirjeitä "valitettavasti et ole tullut tällä kertaa valituksi" yhtä tasaseen tahtiin. Sillon ku kirjotin tuota ompelukonejuttua, pursusin innostusta siksikin, koska olin menossa ihka oikeaan suureen hienoon valokuvausfirmaan haastatteluun. Haastattelu meni hyvin, puhuin parhaan kykyni mukaan, kuumettakin tais olla ja se valokuvaaja tykkäs mun kuvista. Ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi, mutta oon ilonen siitä kokemuksesta. Tietenki se riipasi sydäntä ku eivät valinneet mua, mutta näin hakemuksien läjän ja hui, yksikin haastateltu tyttö oli laiha kiinalainen, ne on pahoja vastuksia, kovia tekkeen töitä. Kielitaitohan se on, mikä mulla vielä mättää. Ennemmin tai myöhemmin saan edes siivoojan duunia, meitsillä on hyvät suhteet moppiin, vaikka ei sitä ehkä mun kodista heti huomaa.

Oon kattonu aika paljon telkkaria ku aattelen, että pakko kuulla nyt ranskaa. Kuulin vasta sieltä lootasta aika hienon lauseen, se menee näin: "Si tu ne risques rien, tu n'as rien" eli "Jos et riskeeraa mitään, sulla ei oo mitään". Nii vieläpä. Tietty ois kivempaa jutella oikeitten ihmisten kanssa ja saada heti kaikki, työ, toimeentulo, kavereita, enemmän kissoja jne. mutta koitan olla kärsivällinen. Mun, Rikun ja Harrin elämä on nyt tässä, Ranskassa. En lähe täältä kulumallakaan, nyt tästä on tullu mun henkilökohtanen taistoni, virastobyrokratia vastaan ihminen. Tämä on kilvoitukseni, oon ehkä keskellä aavikkoa ilman vettä, mutta tzadaa, tiesin jo lapsena miten tulisi toimia ja päätin, ettei aavikko saisi minusta uutta luurankoa. Täytyisi vaan ettiä kaktus ja halkasta se: sen sisällä olisi vettä yllin kyllin. Aika paha ja pistelevä homma, mutta kuka sanoi, että se olisikaan helppoa!

Ruttu rasta-ajoilta, on sitä oltu huoletonnaki ja vahingossa pari kertaa pubissa, nii että en minä syytä enkä väitä

Tää oli nyt taas vähän liikaa meitsiä. Mutta tiiättekste, kannattaa joskus ottaa kiinni kaikki levottomat ja ressaavat ajatukset ja tunkee ne pähkinänkuoreen. Pähkinänkuoret on niinku aivot, samallaiset uumaset. Sit ku ne asiat on visusti siellä aivojen sisässä, voi toivoa, että pikku pähkinä alkaisi työstämään ongelmia, kunnes pim, ratkaisut pingahtelee esiin. Ja muista, don't get nuts jos siinä vähän kestää. Valokuvat musta on ottanu vuosien varrella kuvataiteilija Jenna Raatikainen, paitsi pissiskuva ja rastakuva, valokuvaaja Saana Järvi. Sorge Saana, mulla ei oo skanneria ku seki on Suomessa nii otin kuvan kuvasta. Menen nyt piirtään, yks juttu on kohta valmis ja esittelen sen pian.