Ei oo helppoo olla nuori nainen

Koulu loppu ja järjesti viimisinä tempauksina mm. kirpparin. Menin sinne vähän myöhässä ku oli kriisi-aamu, valitin mm. miten läski ja valkonen olin ja miten mun jalat oli täynnä punasia pisteitä päivittäisen sheivailun jäliltä. Nii vieläpä! ja kirpparille mentäessä mun piti taas ohittaa kaikki diivat paikat, kuten katedraali, kauppakatu, iso suihkulähe ja oopperatalo, minkä varsilla koputteli maailman kauneimmat, ruskeimmat ja laihoimmat naiset. Lopulta kun pääsin kirpparille, melkein kaikki oli jo rohmuttu. Löysin kuitenkin parit hemaisevat kenkäparit, viininpunaiset ranskalaiset ja mustat italialaiset. Oh la la, tunsin oloni tuhat kertaa kevyemmäksi kotiin mennessä. Istahdin oopperatalon portaille ja vaihdoin viininpunaiset korkokengät jalkaani, ne passasivatkin hyvin jalkojeni punaisiin pisteisiin.

Hitsi vieköön minä olen minä, nainen! Pitäs pikkuhiljaa alkaa tajuta arvostaan enemmän itteä. En tajua miks mua häirittee ne keppihevoset, enhän kuitenkaan haluais olla semmonen klooni. Minä haluan näyttää tältä miltä mun kengät näyttää ja ihailen niitä, jotka silloin käyttivät niitä:

Tämän päivän naiset on kaikki jonkulaisessa kriisissä. Kauhiat paineet aina siitä mitä pitäs olla ja tehhä jokaisena ikäkautena ja vanhetahan ei sais ikinä. Oon ällistyny siitä miten mun ikäset, vasta kahenkympin rapiammalla puolella olevat naiset alkaa ajatella itteään jo vanhoina. Ja ne jotka ei oo ryhtyny äideiksi tai valinnu hippeyden tietä, ressaa ihan hulluna työnsaamisesta ja siitä, että elämä ja ulkonäkö lipuu ohitse eikä mitään oo vielä saavuttanu. Nämä naiset tuntevat pienoista paniikkia, jos heitä puhutellaan tädeiksi. Musta on ihanaa ku sanotaan kaupassa ja kadulla Madameksi, vihdoin meitsilläki alkaa olla vähän valtaa eikä pidetä enää teininä.

Ehkä tää ikä on hankala ku on tavallaan niinku väliinputoaja. Työnhaussaki monesti asiat mutkistuu ku ei pidetä enää "nuorena työnhakijana" eli ku esim. kaupunki työllistää 17-24 vuotiaita (siis täh miks ihmeessä, eihän se auta nuorisotyöttömyyteen, koska nää tyypit on vielä koululaisia, ei työttömiä!) ja monesti joissain tukityöllistämis tms. projekteissa on ehtona, että oot alle 30-vuotias. Siis iik, vasta valmistunut, vielä pahemmin ilman työkokemusta oleva 26-28 vuotias (ja tän ikäsinä sieltä kouluista vasta tullaan ulos, vaikka ei olisi laiskoteltukaan!) nuori, toistan, nuori, tuntee vähemmästäkin paniikkia.

On siis vaan kaks vuotta aikaa tehä jottain ennen sitä kammottavaa rajapyykkiä, joka lopullisesti pyyhkäisee minut pois nuorten listalta, jos olen vielä työtön, menetettyjen tapausten joukkoon. Ja aatelkaa vaikka kaikkia nuorisoalennuksia ja opiskelija-alennuksia...Sillon oli vielä varma tuki yhteiskunnalta ja vanhemmatkin messissä, pysty ihan helposti matkustelemaan/ juopottelemaan (yleensä valita täyty), mutta apuaaa, kuka auttaa vasta valmistuneita ja miten hullussa junassaki pystyy maksaan tuplahintaa. Olin valmistumisenjälkeisen kesän niin köyhä, että itkin, ku ei ollu rahaa ruokaan, tukea ei tullut, koska oli jonoa KELA:ssa ja niin, en ollut enää opiskelija, mutta en vielä työtönkään, koska Työkkäri ei ollut antanut lausuntoa. Tää oli/ on vaikea ikävaihe ja mikä pahinta, kukaan ei osaa arvata mikä helvetti siellä odottaa, siinä vaiheessa kun otetaan kukkia vastaan ja hymyillään kameralle (nää on siis mun tapauksessa vaan mielikuvitusvalmistujaisjuhlat, koska valmistuin taiteilijaksi, mikä häpeä ja taakka yhteiskunnalle).

Oletan siis nyt, että vastoin kaikkia olettamuksia, en masennu ja saan töitä näiden kahden armovuoden aikana...En jaksa oottaa että oon kolkyt-jotain, se on naisen elämässä parasta aikaa! Ei oo enää rahahuolta ku on jo työelämässä ja mieskin tienaa, voi käydä ihanissa ravintoloissa ja teattereissa, vihdoin voi pukeutua kauniisti ja näyttää kuiteski vielä nuorelta ja hyvältä. En aijo missään tapauksessa lihoa, koska mun itsetuntoa se söis liikaa, enkä myöskään halua pamahtaa heti paksuksi vaan nauttia ansaitusti itsekkäästä vapaudesta. Muutenki aikuistuttua elämänkokemusta on karttunu ja se on lisänny kiinnostavuutta ja syvällisyyttä juttuihin, joita tätikavereiden kanssa sitten vaihetaan, coctaileja sivistyneesti siemaillessa. Ei tarvi enää roikkua pentujen yökerhoissa ja pomppia paskan musiikin tahdissa, eikä myöskään tarvi enää tuntea seuraavan päivän jysäriä ja typeristä teoista ja soopanjauhamisesta aiheutunutta häpeää. En siis tee tota viimeksimainittua enää, rokkielämä on elettyä, mutta siksikin olen väliinputoaja ja ootan vaan tätikavereita, jotka alkas elää mun kans jazz-elämää. 

Tiiättekste, hullun vaikeaa elää tässä ja olla aina kurkottelematta tulevaisuuteen. Haluttas nähä kristallipallo, onnistunko mää? Koitan laittaa linkin yhteen biisiin, mikä pysäytti mut varsinki lyriikkansa ansiosta ja tykkään matalista puhtaista naisäänistä (oon itekki ollu joskus kuorossa alttomurahtelija). Ei ehkä oo ihan sitä, mitä yleensä kuuntelen, mutta kuiteski, tää muija tajuu. Siis slow down, olit sitten teini tahi täti, pakko uskoa, että kaikki järjestyy.

Jos tykkäsitte, nii kuunnelkaa Imanylta vielä "Pray for help" ja sit "I've gotta go", oli syy miks lähin. Nii, elämässä on aina syyt ja seuraukset ja jos ei tee jatkuvasti vaan huonoja ja vahingollisia valintoja, niin pakkohan siitä lopulta on kuoriutua hyvä seuraus.