Neuleväkerryksiä ja lökärit, jotka lämmittää

Kirjoitan nyt äkkiä ku on tullu muka luova katkos, vai onkohan työ vieny kaikki voimat, en tiiä, mutta masentunu en ole, sen minä kirkasen! Oiskohan eka syksy, että en oo masentunu. Aamulla ku herään, oon vähän epäluulonen ja lurkin paikkoja, josko masennus ois jo tullu. Sen tulon tietää siitä, ku kaikki näyttää harmaalta, värejä ei enää ole, on niinku kaiken ylle ois veetty ankee verho, sanoin sitä aikoinani surun verhoksi.
 
Joka syksy oon kyllä varautunu aikasin, hommannu hirviät kasat kynttilöitä ja kutteita ja pitäny takassa tulta ja arvatkaa, joskus vielä varppina toteutan ne, alkusyksystä tehny mahtavia vaatesuunnitelmia. Siis neulosta, rättiä, huopaa, millon mitäkin, räksiä ja pihilajanmarjoja ja kettuja, mutta rääks, masis, kirottu, on tullu ja pilannu kaiken, eikä mitkään huippusuunnittelijan luomukset oo kerenny paperia pitemmälle. Virkkasin mie kerran ketun, joka näytti ihan Tornion kylänjuopolta ja joka poltti piippua, silloli violetti hattu. Tais olla ainut taideteos sinä vuonna.

Mikshän mamman langat on aina solmussa?

Olen kutonu nyttenki jottain aina töitten välillä, ja arvatkaa, ette ikinä arvaa, mulla on maailman ihquimmat kalsarit! Vähänkö siistiä on kiskasta ne jalkaan ja väkrätä käsitöitä, elämä on oikeestikki ihan rentoa ja mukavaa ku on hyvät kalsarit. Ja niissä on vielä niinku säärystimet ommeltu yhteen. Ompelin tai neulomistahan se on ku puikkoja heiluttaa, pipon ja hitsi miten karu siitä taas tuli. Loin jotain kakssattaa silmukkaa ja Riku matikkanerona viisasteli, että se on ihan liikaa, no sitten loin kuuskyt ja pieni tuli jne. purkailin, loin, kirvasin, kunnes tää saa kelevata, pipossa on nyt 128 silmukkaa ja öö Jenna, ens kerralla kysyn sulta jeesiä, on nimittäin vielä melekonen molopää, mutta kirrasin sen kuminauhalla. Noh, eihän sitä tartte kaikkien olla nii hyviä kutojia, kuhan jonku rätin saa aikaseksi, niin tulee onnellinen olo jo siittä. Ja hei, oon lukenu aika palijon Ranskan Ellejä nytte ja kopioin sieltä aina jottain ideoita. Tehin (noppeesti ja hienoja tuli) rusetteja ja ompelin ne pinniin. Tosi tyttömäisiä ja aattelin, että ne pitää yhistää johonki tosi rajuun, ettei vaikuta ihan lälläriltä. Tosin oon mää kyllä aika lälläri ja entäs sitten, pitsit on ihania. No niin, väkerrykset:

Pipo vielä vaiheessa, laitan uuen kuvan, kuhan, jos saan loppuun

Maailman seksikkäimmät ja rennoimmat lökärit, jotka lämmittää

Töistä sen verran, etten suinkaan, lahjakas ja sukkela kun olen, ole jäänyt tiskaaja-akaksi, vaan urakehitystä on tapahtunut niin huikeasti, että meinasi muutamana aamuna ihan oksettaa, mutta en oksentanu. Nii kokkaan nykysin, maanantaisin ja tiistaisin oon pääkokki, koko restaurang on siis mun vastuulla, glungs. Ei se oo mikkään unelmaduuni, mutta koitan säästää rahhaa, melkein joka pennin, mulla on nimittäin suunnitelmia sille, mutta en vielä julukase mittään, ku tunnetusti oon pyryharakka ja tuuli saattaa lopulta paiskata ihan päinvastaseen suuntaan. Mutta sen verran sanon, että taiteisiin se liittyy. Kattokaa ja ihhailkaa, Riku osti mulle tällasen anatomia ukon/akan. Vähänkö ihq poika ja ihan oma-alotteisesti ilman mitään synttäreitä jne. vuosipäiviä ainakaan mun muistin mukaan. Rehellisesti sanottuna, en oo oikein koskaan tajunnu niitten käyttötarkotusta, ja oon ihimetelly miks tollasia hiivatin puu-ukkoja on joka taideluokassa. No kaissellanen pittää olla jos aikoo kerran taiteilijaksi. Eikä se muuten taivu ees kaikkiin meitsin jooga-asentoihin!

 
Ja taustalla näkyy lankoja, mistä aijon väkrätä seuraavaksi. Aattelin tehä lapaset ja ehkä kaulahuivin ku villasukat on ehkä liian pahat, hiivatti ku se varsi tulee vielä suht kivuttomasti, mutta mulla pysyy päässä noin kaks minuuttia ku joku kertoo miten sen kantapään kuulu mennä. Lapasissa on kans aika paha se peukku, mutta kehittelen jotain. Ois kiva neuloa jouluksi Rikulle ja sen porukoille jotain, mutta mun vauhilla ois pitäny jo alottaa heinäkuussa. Arvatkaa, mulla on nyttenki kiire, koska illalla on töihin meno ja sitä ennen pitää käydä kaupassa, siivota (ei niin tärkee) ja PAKATA. Jiihaaa, ollaan nimittäin menossa Rikun kanssa viikonloppulomalle, en ees muista millon viimeks, tai öö ei varmaan ikinä, Rikun serkku anto sen loman meille ku ei ite päässy. Oon ihan sairaan onnellinen ja jännittää hulluna, siellä on nimittäin HEVOSIA, iiiiiiiiiik! Päästään ratsastaan ja luontoon,jaiks, jaiks, jaiks! Kerron sitten miten meni ja laitan kuvia! PS. Horset on tosi IHQUJA! PPS. Ostin saappaat ku eihän iliman saappaita voi ratsastaa, esittelen myöhemmin.

Bob the Builder and Belly Builder, talonrakennusta kivi kiveltä vieritelhän

Elämästä on yhtäkkiä tullut silkkaa työntekoa, vietän enemmän aikaa töissä kuin kotona, miestä en näe kun aamuyöstä kun se jo nukkuu ku minä kömmin viimisillä voimillani sänkyyn. Aamulla mies lähtee töihin ja minä alan siivota (paljon myöhemmin ku herään) kotia ja pyykkivuoren eessä haaveilen omasta pyykkikoneesta, ettei aina tarvis roudata sitä kasaa pesulaan. Jospa ens palkasta uskaltas lohkasta, pitäsköhän ostaa uutena, vai uskaltaiskohan ostaa vanhaa, siinä ottas riskin, mutta säästäis ja kissakin pitäs rokottaa.

Me kestetään tää ainanen työnteko, paska palkka ja erossaolo, koska se vie meitä elämässä eteenpäin, kohti ruususempaa tulevaisuutta. Tiiän tasan tarkkaan, mitä onneen vaaditaan (ja mitä se maksaa), pesukone, tiskikone, astioiden kuivauskaappi niinku Suomessa, vessaan pöntönviereen suihku niinku Suomessa, sauna, kylpyamme ja lämmin lattia. Ei kokolattiamattoja, ei kolkkoja seiniä ja ikkunoita (väh. kaksinkertaiset ikkunat niinku Suomessa) en halua enää palella. Kodinhoitohuone, kasvimaa, kukkapenkki, olohuoneeseen jännittäviä sohvia ja takka. Makuhuoneen kattoon tähtiä. Lapsia ja eläimiä sekä asuntoauto kesälomamatkoille.

Bèglesin lampi joka muistuttaa kodista

Elämä on outoa. Ensimmäiset elinvuodet ollaan vapaita, pikkuhiljaa aletaan ymmärtää mitä elämiseen vaaditaan, mutta ei oteta vielä vastuuta. Sitten alkaa työnteko ja uhraukset: kodin rakentamisesta tulee maailman tavoite, oman maailman, universumin keskipiste, pikkupläntti jotain itselle kuuluvaa, häviämätöntä, paikalleen järkähtänyttä. Talo kasvattaa juuret, niissä on laina: tästä ei päästä kuin 30 vuoden työnteolla.

Joka kuukausi elämä vaatii jotain, osta pikkuhousuja, partakone ja pyykinpesukone, koskaan rahaa ei jää paljoa yli, vaikka töihin mennään joka päivä. Ollaan naimisissa 60 vuotta, joista naimisissa työn kanssa 40 vuotta. Sitten kuollaan, juuri kun ollaan saatu talo maksettua ja elämä valmiiksi. Niin vähän aikaa jää katsella ja nauttia kaikista saavutuksista. Ruumis narisee liitoksissaan, pyytää vastiketta 40 vuoden työnteosta, ei jaksa enää kuin kiikutella.

Tää tyyppi tuli mua vastaan Bèglesissä

Pahimmassa tapauksessa muistikin alkaa rakoilemaan. Elämän totuus ei näyttäydykkään enää niin selkeänä: hetkinen, vastahan minä olin tuo isoääninen nuori, miten minä nyt tässä kiikuttelen ja mitä sitä pitikään tehä seuraavaksi, mielenosoitus, sukka? Vaikkako ei sittenkään mitään. Logiikka puuttuu, kaikesta, ei enää ymmärrä miksi tavoitteli kaikkea sitä, koska nyt oli kumminkin tässä, söi vahingossa vanhentunutta maksalaatikkoa.

Jospa se, lopussa kiitos seisoo, tarkoittaakin kuolemaa kun ei näillä reuman runtelemilla jaloilla palijoa seisoskella. Jos vaikka kuolis, kun kaikki meni, mies meni, kissat meni, lapsetkin kuka mihinkin, ystävät meni, elämä niinkuin juna, meni jo.

Lampea ympäröi kävelypolku

Talo jäi, kaikkine muistoesineineen, niissä viipyi vielä hetken siellä eläneiden ihmisten henki, hetken kaikui vielä talon seinät siellä eläneiden ihmisten äänistä: naurua, itkua, riitelyä, lasten kiljumista ja keinutuolin narahtelua, kunnes talo vaiennetaan puskutrattorilla. Talon paikalle rakennetaan kerrostalo, nyt ihmisten elintila on enää lintupönttöjä kerroksittain, saadaan mahdollisimman monta lokeroa yhteen puuhun ja ihmisten pankkitileille lainat kasvamaan. Jotku pääsee aikanaan puusta pitkälle, toiset jää kotikoloon koko elämäksi. Kaikilla kuitenkin sama, yhtä epälooginen elämäntarina.

Suu suppuun ja tiskaa narttu

Sorge en oo mitenkään muka jaksanu nörtteillä pitkään aikaan, nyt kerron äkkiä miten hennon hoitsun kävi ja miten päädyin lopulta ronskiksi hampurilaisravintolan tiskaaja-akaksi. Se vammaisten avustustyö oli ja meni, en tiiä jatkosta, ehkä ensi kesänä on uusia matkoja ja osallistun eli en. Se oli nimittäin taas aika karua hommaa, sain neljäkymppiä päivästä ja se oli duunin paiskintaa aamusta ilta 11 tai 12sta ja yölläkin piti herätä vääntään jotain isoa pyllyä pytylle. Nii parin viikon rupeaman jälkeen olin aika poikki, koitin kuitenkin nähdä asiassa valosan puolen, eli sen totuuden, että olin nyt virallisesti ollut Ranskassa töissä yli sen 61 tunnin mikä vaaditaan sossuturvan saamiselle ja sen jälkeen voisin hakeutua työkkäriin ja CAF:iin ym. Oi hitsi taas pääs treffaileen niitä kivoja virastotätejä. Tavallaan olin saanut hengähdystauon ja pikkusen lisää itseluottamusta ja ehkä kielitaitoakin. Öö tietenkään ne papruhommat ei taaskaan oo sujunu niinku ois kuvittellu, helpommin tällä kertaa, mutta en nyt jaksa jauhaa siitä ku se on niin tylsäää-ä.

Viime viikolla mulle soitettiin yhestä brittipubista, että etinkö vielä töitä ja että he oli saanu mun CV:n yhestä toisesta brittipubista, mihin olin sen jättäny monta kuukautta sitten. Siis juu, etsinhän minä töitä, niin kai ja menin sitten haastatteluun taas tuhannen häjissään, mutta vähän helpottuneena, että sain puhua englantia. Brittiherra tarjosi mulle keittiöduunia, auttaisin kokkia ja tiskaisin ym. Kuulema vaikutin mukavalta hepulta, mutta heidän pitäis vielä nähä osaanko olla nopea ja olematta kankea kun tilauksia satelee ja rasva tirskuu ja on kuuma niin että pyörryttää. Oon ollu nyt kokeiluviikon siellä töissä ja huh huijjaa oikiasti valehtelematta ihan hullun rankka duuni. Jalat on ihan poikki, iho lähtee käsistä ja olin niin pahalla päällä että aiheutin karmivan riidan Rikun kanssa. Se paiskas jo sormuksen seinään ja sano, että tervemenoa, mutta lopulta sovittiin taas ja hitsi oikeesti pitäisimpä vähän aikaa nyt pääni kiinni. Oottelen nyt tietoa sieltä pubista, että onko sitä jatkoa tulossa. Parit purilaiset tuli väärin ja kysyin kokoajan tyhmiä kysymyksiä kuten mikä lautanen tähän salaattiin tulee, niin en sitten tiiä vakuuttuko ne munsta.

Arvatkaa, nyt tuntus, että haluttas vaan maalata ja viedä eteenpäin tuota taideprojektia mutta hikinen keittiö vie kaikki voimat. Jos muistatte, mainitsin kerran epämääräsen firman nimeltä INSTEP, jonka oli määrä soittaa mulle työkkärin toimesta, no hitsi, ei se yhteydenotto ollu ku melkein 3kk myöhässä, mutta ne siis oli suunnitellu mulle henkilökohtasen projektin, jossa ne auttas viemään eteenpäin mua taiteen tekemisessä. Ne kartottaa ilmeisesti työttömien tilannetta ja taivaanrannanmaalarit laitetaan suunnittelemaan jotain konkreettista, jotain mikä vois viedä työuralla eteenpäin. Olin alleviivaillu kaikki ne tapaamisajat ja ollu vähän mielissään, että vihdoin joku auttas mua nii arvatkaa, olin tiskannu yhteen asti yöllä ja rojahin puolikuolleena sänkyyn ku olin vielä missannu vika raitsikan vesisateesa ja vit unohin koko paskan seukki aamuna ku kuorsasin ku luulin että ansaitsin kuorsata kahteen vähintään. Nii vieläpä, raukka minä työläinen. Tänään soitin niille INSTEP ihmisille ja ne sanoi, että Madame, me ei voida teidän puolesta päättää onko tuo työ vai tämä taideprojekti tärkeämpää. Hitsivitsimiksettekömuka tä. En minä osaa päättää. Soitan niille huomenna. Kyllä mää aattelin kallistua siihen, että tiskaisin jottain vuoden että sais rahaa, oon pikkusen rahanahne, ka.

Seuraa vielä pari tärkeää tiedoitusta, oon leikannu hiukset. Jaiks, aika lyhyiksi, takaa niinku jätkillä (en tarkota Rikua tai hippijätkiä vaan perusjannuja) ja eestä silleen kaartuvasti vähän pidemmästi. Vähänniinkö Victoria Beckhamilla on josku ollu, nyt vasta muistin, mutta en tosiaankaan matkinu sitä ja ohan se mua jottain sata kiloa laihempiki. Paan pari kuvaa, vaikka en kyllä ollu laittanu niitä mitenkää hienosti tai kaartanu silleen ku pitäs näpsäkästi ja takana mulla on tosiruma pyörre joka pitäs jaksaa piilottaa takuttamalla, huomasin sen IKEApeilistä itekki ja hyh ois voinu jäädä huomiotta. Mutta tiiättekste, paras piriste on ehottomasti aina uus tukka, väriä en nyt kyllä vaihtanu, mutta oli jotenki aikusempi olo heti.

 Aika karuja kuvia, Riku ei oo syntyny kamera käessä, sain nalkuttaa aika pitkään, että tämmösiäkään tuli. Tai ehkä siks siinä meni niin kauan.

Niin se toinen uutinen, oon alkanu käymään siellä atelier keramiikassa ja se on ihan huippu paikka. Kerron siitä myöhemmin lisää. Oon ollu taas epäsosiaalinen itteni ja ehkä keskittyny enemmän veistoon ku puhumiseen, mutta ainaki periaatteessa sieltä vois saada mielenkiintosia kavereita. Koulunki pitäs alkaa kohta ja lupasin vähän Isabellalle, että tulisin koulun kuoroon, no en tiiä sitten ku tiskaajahan ei kaikkialle tunnetusti jaksa. Mutta nytten meen vuojen tai syksyn eka joogaan, rauhottuisimpa vähän ja saisin jotain om mani anas hum energiaa. Kirjotan heti ku pystyn taas ja laitan jottain kuvia kans.

Sisar hento valkoinen

Nyt en kirjota niin palijoa, ku eihän niitä erkkikään jaksa lukee jos sepostelen liikaa. Mutta arvatkaas, ku menin sanomaan, että en tykkää pyllyistä enkä haluais tehä lähihoitajan hommia, nii nyt perun puheeni ja sanon että se onkin ihan kivaa. Mää oon nimittäin mitä suuremmalla todennäkösyyellä saanu duunin. Nyt on enää myöhästä perua ku lähtö on 4 päivän päästä. Jaiks!!! Kävin työhaastattelussa viime viikolla ja ne meinas, että mun ranskankielentaito on liian huono eikä mulla oo tarpeeksi kokemusta hoitsun hommista. (oon ollu 4 vuotena töissä kehitysvammaisten palvelutalolla ja pitäny taidekursseja mielenterveyskuntoutujille, ei pahemmin isoja pyllyjä) Mut ilmeisesti onnistuin esittään niin pätevää, että ne päätti kumminki palkata mut! Hyvä Ruu! Se firma on ARECA (Actions et Recherches Educatives Cultturelles Artistiques) joka vie traumasta toipuvia (autokolari, aivovamma, koomasta heränneitä, ym.) ihmisiä kuntoutus/virkistys lomalle eri puolelle Ranskaa ja jopa ulkomaille. En ehkä tajua tätä juttua ihan täkyllä. Meitsi keltanokka, valkonaama sai duunin. Ja saan reissata ympäri Ranskaa, viikon parin jaksoissa. Nyt eka on kokeeks vaan 2 matkaa ja kattoo sitten oonko liian käsi tähän hommaan.

Sisar hento valkoinen

Tiiättekste, just ku olin päättäny lakata hakemasta aktiivisesti töitä ja alkaa maalaamaan ja koittaa saaha se ateljee sieltä Bèglesistä nii sain tään duunin ja toisestaki soitettiin. En hingu kuiteskaan vielä ollenkaan ku apuamitäjos en tajua mitään ku ne vammaset ihmiset puhuu epäselvästi. Pelottaa aika paljon, mutta meen kuiteski sinne, pää eellä. Ei  ois eka kerta ku kivveen kolahtaa. Kerron heti ku tuun sieltä, että miten meni ja myöskin mun maalausprojektista. Pitäkää peukkuja, etten mokaa tätä.

Pyryharakka eiku Varis

Täällä sataa ihan hulluna vettä ja tämmösinä cräpilmapäivinä oon tosi hyvällä tuulella, koska oon tosi vahingonilonen siitä ku kukkaan muukaan ei pääse nytten rannalle, njihahiha, ihan oikein, God is being faire, ootte jo tarpeeksi ruskeita!  Mikä ihana päivä nörtteillä ja olla luolan uumenissa. Harri ottaa hermoille ku se on vasta keksassu, että käytävässä voi töröttää ja nyt se märisee kokoajan sinne, outo häiskä ja levoton ku mustilaisen kakara. Mää oon katellu meille netistä uutta kämppää ja mennään kattoon yhtä maanantaina, missä ois jopa ikkunoita ja pieni puutarha, jossa pikkujuippi vois syyä ruohoa ja mää voisin ehkä kantaa mun uuen, kätevän, "taiteltavan" maalaustelineeni pihalle kans ja sutia suurta taidetta. Saa nähä mitä herrasväki sanoo, mää haaveilen ja painostan ehkä välillä liikaa. Onhan tämä mörrimöykyn koloki ihan jees. Tässä uus kuva siitä eilisestä piirustuksesta, jos tää ois yhtään parempi.

Joku tarkkasilmänen saattaa vähän säikähtää ku ton piirustuksen on singeerannu Ruut Varis, mutta älkää peljätkö, tuon teille ilosanoman ja se on, että Ruutilla on tästälähin taiteilijanimi Varis. Se on mun isomummon nimi, joka oli valokuvaaja ja se sopii mulle kuin nakutettu. Täällä Ranskassa mun nimi on liian pitkä ja hankala eikä jää kellekkään mieleen, mutta Varis taas varmana jää. Se tarkottaa nimittäin ranskaksi suonikohju. Kuvitelkaa taulua, jonka on tehny suonikohju ja mitä kummastusta herättäiskään näyttely "Suonikohjulla on taidenäyttely, se pitää kyllä tsekata".

Oon päättäny siis päättömästi (Jennalla oli joskus päättömien päätösten kirja, johon se skriivas kaikkea korkealentosta ja kirjan takakannesta lähti toiseen suuntaan päättömien päätösten peruutuskirja, vähänkö hyvä idis), että olen taiteilija. Lakkaan nyt siis kyseenalastamasta sitä. Vähänkö helpottunu olo. Lakkaan välittämästä siitä, mitä muut ajattelee elämän tuhlaamisesta enkä enää nuupaha jokakerta ku joku nauraa mun tutkinnolle. Porukat tarkottaa vaan hyvää, mutta aina neki on tuputtamassa mulle millonmitäki lähihoitajan koulutusta. Ei ois yhtään mun ala, inhoan pyllyjä, kakkaa ja pökrään aina ku nään jonku ällön haavan. Ja mullahan on korkeakoulututkinto, hei siis, camoon, vaikkei sillä töitä saiskaan, mutta se on siinä hyvä, että mä kannan tätä ammattia silmissäni ja käsissäni. Niin pitkään ku joku mulukku ei tuu ja sokase mua ja katkase mun käsiä, mää voin päättömästi päättää ja sitten peruuttaa sen jos masis iskee, että oon taiteilija, suuri.

Tiiättekste, en oikeestaan riskeeraa mittään, suuri voin olla ilman sen suurempia ponnisteluja. Mun ylle langetettiin se suuruuden kirous jo kauan sitten, olin 15 ja mansikkamaalla kesätöissä mun veljien ja yhen niitten kaverin kanssa. Nii mansikkapenkkirivien välistä kuulu tasanen pälpätys ja sillon olin tainnu sannoo, että vaivaa ku en tiiä yhtään mikä musta tullee isona ja mun veljetki mietti että nii muuten, mitähän tuostaki tullee. Nii sitten se tyhmä poika, joka ei paljoa puhunu ja siks pelottavaa ku luulis, että se ois sillon ku se puhhuu niin asiaa, virkkas verkkaaseen tapaansa, että "Ruutista tullee lihava". Vitsi ääk, sika, sika, sika, miten häijjyy ja vähänkö lensi mätiä mansikoita muttei tietenkään mun heittotaijjoilla osunu! (Muuten, siitä jäbästä tuli itestä haudankaivaja, siis tiiättekste, se kaveri joka menee baaritappeluihin mittanauhan kanssa ja ku se kävelee kylillä, korppikotkia liihottelee sen pään yllä. Miten synkkää ja kriipiä, njihahihahiha.)

Oon pitkään huokaillu ja haaveillu yhestä anatomian kirjasta, mutta en oo mitenkään raskinu ostaa sitä ku se maksaa jottain satasen. Se pitäs jokaisella piirustusta opiskelevalla olla, siinä selitetään kaikki ihmisruumiin osat ja se auttaa hiffaamaan mittasuhteita. Miettikää miten tärkeetä anatomia on taiteilijalle, Michelangelo ja muut renessanssiajan taiteilijat oli paremmin perillä ihmisen anatomiasta ku aikansa lääkärit. Tämänpäivän taidekouluissa, ainaki meillä piirettiin kuukausi rupuja croquis: ta. Aivan liian lyhyt aika oppiin yhtään mitään ja loput neljä vuotta törötettiin tietokoneella ja annettiin koneen hoitaa piirtäminen. Yhyyyy, vähemmästäkin nykyajan taiteilijat tekee tylsää ja omituista taidetta! En yhtään kässää niitten multimediahässäkkäpläjäyksien ja pikselipaskojen päälle. Mää ihailen taidokkaasti tehtyä, klassista taidetta, estetiikkaa. Ja eihän se sule pois mielikuvitusta!

En luule, ettäkö tämmöset piirustukset, mitä nyt tuhraan, olis taidetta, vaan se on välttämätöntä tekniikan harjottelua. Mutta kyllä senki arvokkaaksi tekee se fakta, että se on käsin tehty, siis joka kynän raapasu ihmishändyllä aikaansaatu ja yksityiskohta ihmissilmällä tihrattu. Sitä ei oo tehny mikhän kone, vaan ihiminen, piru soikoon, taistelkaa hyvät ihimiset äläkääkö antako konneitten korvata meitä ja viiä meiltä kaikkea! Työpaikat on jo melkein kaikki menny, mutta meillä on jottain mitä konneilla ei oo, nimittäin sydän ja aivot sekä päätäntävalta siitä mikä on IN. Käsityöläisiä on ennen arvostettu, heidän taitojaan on ihailtu ja he ovat olleet tarpeellisia. Nyt kaikki on vaan suurta illuusiota ja se jolla on eniten rahaa, voi myyä ja ehkä tehä suurinta taidetta. Miten lesoa, pesoa, pesoa, pesoa, paskaaa.

Tiiättekste, Bordeauxin yhessä galleriassa oli ku ohi kävelin (en vois ikinä marssia sisään, koska en ole rikas enkä muodikas enkä kovin seksikäs), röykkiö rutisteltuja muovipulloja. Vitsi, Suomessa niistä sais pantin, mitä tuhlausta. Ja joku saa* vamppi ostaa sen röykkiön tonnilla ja kuiteski toisesta ovesta roudaa samaisia pulloja roskiin. Miten perseestä, että Ranskassa kierrättäminen on rikkaitten hommaa ja jostaki kumman syystä mielletään, että sillä ois jotain tekemistä taiteen kanssa. Nii vieläpä, minkäköhän asian vierestä mää taasen paasasin ku paraski saarnamies. Mutta niin siis se kirja, sen on kirjottanu unkarilainen heppu Jenö Barcsay ja mulla kävi ihan ylihuippu tuuri lopulta seittemän vuoden huokailun jälkeen ku löysin sen Oulun kirpparilta 6 eurolla. Oi kiitos, sinä ihana ihminen joka et osannu arvostaa sitä! Isä joutu lähettään sen mulle Ranskaan ku mun matkalaukku oli maksimipainava matonkutteista.

Oon hyvällä tuulella sikski, vaikka töistä ei oo tietoakaan, tai siis sellasista, jotka tois mulle rahaa, koska oon saanu yhen kaverin, joka on sopivasti oudohko ranskalainen ja mun isosiskon ikänen eli 40 eli ei mikään kid ja seki tykkää jazzista ja Edit Piafista. Mää joudun änkytteleen ranskaa sille ja se tuo aika suurta hurmioitumisen tunnetta tajuta, että tajuan ja että mua aletaan pikkuhiljaa tajuta! Kerroin Isabellalle, että kärsin suuresti ku en voi maalata ku ei oo ateljeeta enkä tiiä onko Bordeauxissa mahollista löytää pimiötä (mustavalkokuvien kehittäminen on suuri intohimoni) ja että ku ei oo töitä nii ei oo varaa maksaa mitään snobiklubien hinnastoja. Isabella tuntee Bordeauxin hyvin ja mentiin kadulle, missä oli pieniä ateljeita, se meni pokkana puhumaan yhelle taiteilijalle (joka maalasi kämpässään  ovi auki) ja sain valokuvaus/taiteilijaseuran yhteystiedot. Näin myös assosiaation, missä pietään ranskankursseja ulkomaalaisille halvalla tai ilmatteeksi (käyn jo yhtä koulua, mutta vaan pari kertaa viikossa, en opi tarpeeksi nopeesti tätä halvatun kieltä).

Ja, muistatteko ku ruikutin siitä keramiikan tekemisestä ja että mun rahat riittäs siinä ateljeessa, minkä tiesin justiin yhteen munakuppiin. Nii oon nähny jo puoli vuotta sitten yhen toisen keramiikka-ateljeen joen ja place mirroirin lähellä, mutta en oo uskaltanu mennä puhumaan niille boheemeille tädeille. Kerroin siitä Isabellalle ja sehän marssi sisään. Mikäli oikein ymmärsin, se on ainaki aluksi vaan 5,50€ kerta (myöhemmin jäsenmaksu 22€/ vuosi), sisältää materiaalin ja uunin käytön, ei paha! Ja hulluutta, siellä on "atelier nocturne", keramiikkaa keskiyöhön asti! Aijon ehottomasti osallistua, vaikka jännittää ja pelottaa! Siellä oli hyvä tunnelma, värikkäitä rouvia, kuvankaunis hippityttö näppäili akustista kitaraa ja kanarianlintuja lenteli vapaana ympäriinsä. Ne sano, että täällä ei häkitetä lintuja, vaan ne saa olla vapaana, ihan niinku ihmisetki, täällä voi työskennellä miten haluaa. Epäilen, että ne on jotain uskovaisia, niin romanttiselta tuo kuullosti, mutta pitää se paikka silti testata!

Ollaan käyty myös pari kertaa rannalla, Arcachonin hiekkadyyneillä ja tässä 5 km Bordeauxista, en tienny sen olemassaolosta, Bèglesissä järven rannalla. Vähänkö oon ilonen siitä Bègles -löydöstä, sinne pääse raitsikallaki ja vaikka järvi oli pikkunen ja ranta täynnä kiljuvia kakaroita, siellä on heti luontoa ja ympäristö, missä voi antaa pään lepuuttaa.

Tuli tauko kirjottamiseen ku sattu sarja onnettomuuksia, on päiviä, jolloin ei kannattaisi nostaa persettään penkistä. Harri rääky taas päästä käytävään ja lähin avaan sille ovea kun suurehko ja kömpelö pehvani osui Rikun yölamppuun, joka oli aika hieno ja moderni, Zarasta ostettu ja lasinen ja sehän putois ja meni tuusannuuskaksi. Aloin kurkottelleen imuria ku hups, puotin Peterin, meidän amppelikukan, joka ei onneksi kuollu vaan katko parit lehet ja saatto möksähtää pahastikki. Ikearuukku ei hajonnu ja lupasin Rikulle hommata uuen lampun. Saattoin saada juuri idean, pääni päälle syttyi lamppu, tiiän mitä värkätä keramiikassa! Noi sähköhommathan säily ihan ehjänä ja nehän on tunnetusti mun hommia, niin uskon, että Rikulla on pian entistä ehompi ja originaalimpi ainakin lamppu.

Musta tää ois kyllä hieno näinki

Nii lakkaan nyt jorisemasta turhia ja kerron viimein, että mulla saattaa olla ratkasu myös siihen työtilaan, ku oon ruikuttanu etten voi maalata luolassa. Nähtiin Bèglesissä ihme ITE-taide puutarha ja Isabellahan kaarsi kaaran heti sinne ja meni jutteleen alkkiksen näköselle, tai siis no, taiteilijalle. Se oli mukava heppu ja esitteli meille koko rakennuksen, mikä osottautu erittäin mielenkiintoseksi paikaksi. Se oli viiden hengen collectif d'artistes, taiteilijayhteisö, kaikilla oli omat ateljeet ja ihan mahtava ja iso näyttelytila. Mää kerroin, että oon suomalainen kuvataiteilija ja etin mahollisesti ateljeeta, se näytti yhen vapaan, hieman homeelle haisevan, mutta tilavan ja omalla uloskäynnillä olevan huoneen ja sano, että siinä saattas olla mulle tila. Mun pitää miettiä tätä juttua nyt, mutta vähänkö mahtavaa ku alkaa näyttään, että mun pähkäilemille asioille alkaa tulla ratkasuja. Kerron siitä taiteilijayhteisöstä myöhemmin lisää, siinä oli 4 ranskalaista ja yks puolalainen (jee, tykkään puolalaisista!) ku mennään Rikun kanssa huomenna käymään Bèglesissä.

Piirustus ja ekat korut, voila!

Nyt on tapahtunu ihan hulluna ilosia asioita ja oon yllättäen sosiaalisoitunukki hieman ja sen pakottamana joutunu jättään luolan enkä oo saanu nörtteillä kaiken aikaa, mutta skriivaan nyt äkkiä, ettette luule, että oisin masentunu jne. Porukat vähän säikähti tuota mun pähkinänkuorijuttua, saattohan siitä saaha semmosen käsityksen, ettei mulla ehkä ois hommia hallinnassa, eikä mulla ehkä eikä todennäkösesti ookkaan, mutta ça va aller eli kyl se siit sutviintuu ja arskeli paistelee pian risukasaan!

Oon vähän piirrelly. En saanu ihan hullun tarkkaa kuvaa piirustuksesta vielä ku patterit meinaa loppua, mutta laitan ehkä huomenna lisää kuvia. Nii paina äiti sen kuvan kohalla hiirtä, että se suurenee. Sorge jos piän ihan blondina ja hogasit itekki. Nii Saara, tää kuva on tehty sulle, haluakko nää tään? Mun chéri lapsuuenystävä on kasvanu kans isoksi ja lähtee pian ulkomaille (tervemenoa ja onnee hihihihi ei oo heleppoo, mutta oot mua reippaampi nii ei epäilystäkään ettetkö pärjäis) Italiaan. Tää kuva on elokuvasta "Gilda" ja siinä on Rita Hayworth ja Glenn Ford, mutta koska ajattelin Saaraa ja Alexia tätä piirtäessäni, tuli niistä pakostaki vähän niitten näkösiä.

yksityiskohta

 Oon tosi ilonen ku löysin huipun piirustustelineen, saman ku millanen mulla Suomessaki oli. Löysin myös canvaseja kolme 7 eurolla, ei paha. Tuli pehvassa tai siis pyrstössä ku haluttaa alkaa maalaan äkkiä. Tässä kuva maalaustelineestä ja mun pikku "ateljeesta", jossa on erittäin piirtämiseen epäsopiva valaistus. Hitsi ku on hulluna uutisia, ateljeeseenki liittyen, mutta en millää ehi jorista kaikesta nyt ku yks islantilainen kaveri tulee tänne viimistä kertaa ennenku lähtee takas saarelleen.

Nii ja ettette luulis mua huijjariksi ku sanoin ettei luolassa oo ikkunoita ja toi taustalla oleva näyttää erehdyttävän paljon ikkunalta, nii kuulkaa siitä näkyy vaan peräseinä ja ilmastointiputki. Kuinka viihtyisää ja errittäin inspirroivaa, väärällä ärrällä. Näytän myös mun ekat väkräämäni korut. Muovailin nää siis siitä massasta, minkä esittelin aikasemmin. Hioin, maalasin akryyleillä ja lakkasin vielä nää ja aika ihqut tuli. Vai tä, ostaaks joku, ei maksa palijoo?

 

Ongelmat tungettuna pähkinänkuoreen

Oon ollu jo aivan liian kauan ressissä ja banarissa, siitä on tultava nyt loppu. Kirjoitan ylös kaikki kamppailut lyhykäisyydessään, niin saan jotain selkoa mun tämänhetkisestä, karmivasta tilanteesta. Olen siis erimaassa, työtön, sosiaaliturvaton ja pian pennitön. No duoda...mitenkäs tässä näin pääsi käymään. Ruuti on kyllä aina ollut ongelmalapsi, sen perässä ei pysy itse hänkään ei tiedä mitä haluaa, hiuksetkin on vaihdelleet punaisesta siniseen, valkoisesta mustaan ja mopista rastatukkaan.

Kuvataideopiskelija Ruttu, punapää, vähänkö mää oon ruma ja läski tässä! Taustalla joku pläjäys.

Eli tulin Ranskaan täysin kielitaidottomana melkein vuosi sitten, tympäs ihan hulluna, mutten muuta keksiny niin aloin aluksi au pairiksi. Tää on niin tylsä juttu ja ankee etten jaksa enää siitä jauhaa, järjestö osoittautui valehtelijoiksi, vaihoin perhettä vain huonomman saadakseni, pennut ja ressaantuneet naiset auko päätä niin, että lähin puolen vuoden päästä lätkiin. Olin Suomessa pari kuukautta ja koitin järjestellä lappuja ja hakea töitä Suomesta (lähinnä porukoiden mieliksi, ihan epätoivosta hommaa). Ois ollu huippu ku oisin saanu sen Suomen Kelan tuen, mikä annetaan 3 kuukaudeksi ulkomaille työnhakuun lähtevälle, mut eipä tietenkään sitä tällä mäihällä meitsille herunu. En ollu ollu tarpeeksi yhtäjaksosesti töissä Suomessa ja nii, olin käyny välillä erimaassa polttamassa siipiäni enkä siis ollu ollu työnhakijana Suomessa. Lähin kuiteski uhkarohkeesti takas Ranskaan ja ajattelin, että keksin jotain, samakaise loppujen lopuksi, missä sitä elämäänsä lusii, ei se oo Suomessakaan taiteilijalla helppoo. Ja olihan mulla Ranskassa hellu, ku kerranki olin saanu kunnollisen miehen vangittua mun kans samaan selliin, eikait sitä ois voinu ihan vähällä irti päästää.

Onnistuin aukasemaan Ranskassa pankkitilin, olihan se vähän nolo ku ei sinne ollu laittaa penninpyörylää eikä ne antanu korttiakaan, ku vasta sitte ku on tuloja. No ee, ei sitä nollasta hulluna nostella. Mutta tunsin kuitenkin oloni paljon paremmaksi heti, mulla oli joku virallinen juttu Ranskassa. Pankkimies oli kiva, meijän Maran olonen supliikki kaveri ja puhu hyvin enkkua. Mutta valitettavasti siihen ne hyvät kokemukset sitten on jäänykki. Voi v* mitä bitchejä nää muut virastotyöntekijät on ollu, uskomattoman karmivia akkoja, kylmä, läpitunkeva katse, mutiseva ja käsittämättömän nopea puhe ja sanoma aina sama: meillä ei oo sulle mitään, mitä sä täällä oikein kuvittelet tekeväs, kielitaidoton pummi (itse he hallitsevat ranskan yleensä kohtalaisesti, siihen se jääkin). Joskus ajattelen, että ranskalaiset on niin tympääntyneitä sinne virtaaviin ulkomaalaisiin, tukea hakeviin arabeihin ja afrikkalaisiin, että ne sitten kostaa eurooppalaisille, ku niille uskaltaa olla tyly, olematta rasisti.

Pôle Emploi, eli Ranskan työkkäri, sano heti eka tapaamisella useamman syyn, miksi mun pitäs lähtä samantien lätkiin ku olin aukassu oven siihen miellyttävään, hyvin ilmastoituun toimistoon, missä olin odottanut yli puoli tuntia vaikka oli aika varattuna, ensinnäkään en voisi saada työtä ku en kuulunu Ranskan sosiaaliturvan piiriin. Edes siivoojan työtä ei irtoaisi, puhumattakaan sitten "alan töistä". Tää naaras nauro mulle päin naamaa ja sano, että taidetta ei ole olemassa, sitä siis ei ilmene Ranskassa. Mää osaan joskus puhua yllättävän hyvin ranskaa ku hermostun ja on pakko, niin olin yhtä tyly ja sanoin, että en usko sua, tämä on Ranska, kehtaatko todellakin sanoa, ettei taidetta tänä päivänä enää ole! Räjäyttäkää ja tuhrikaa loputkin katedraalit ja sillat sekä muut arkkitehtuuriset luomuksenne, mistä olette niin ylpeitä ja eläkää muovissa ja lasisissa kerrostaloissa, niin että jokainen ohikulkija voi nähdä miten onnellisia te olette. Noh, tuo loppuosa oli parviaislisää, siis lapsilisää, mutta alkoipa naaras kuitenkin vakavoitua hieman. 

Mutta nyt hän sanoi, hei siis, taide saattoi sittenkin ilmetä, mutta vain harvat sitä tekivät ja heillä oli omat tilat ja tarvikkeet käytössään. Kuulema valokuvauskin oli täysin freelancereiden varassa. Tää oli iso valhe, koska sattumoisin tiedän Ranskassa asuvia valokuvaajia, jotka eivät ole freelancereita ja että valokuvausfirmoja ja varsinkin koulukuvausfirmoja on, jotka ettii työntekijöitä, ihan niinku Suomessaki. Täytyy vaan olla valtava munkki saadakseen pehvan sellasen firman ovenväliin, mutta teoriassa se on täysin mahollista! Lopuksi naaras antoi mulle toivoa epämääräsen INSTEP -nimisen firman muodossa, he kuulema soittaisivat mulle ja työskentelisin heidän kanssaan 2 kuukautta, he auttaisivat minua tekemään portfolion ym. kartottaisivat tilannettani. Oi ku epäilyttävän kiva uutinen, mercii madam. Tää oli tietenki vale kans eikä kyseistä puhelinsoittoa koskaan tullu, sensijaan postista tipahti kirje ku olin eripaikkakunnalla enkä siis voinut reagoida salamannopeasti (vois antaa vinkkiä, että sähköposti on keksitty), että en ole täyttäny netissä kuukausittaista selontekoa työttömyydestäni ja mut siis erotetaan, goodbai, työkkäristä. Oi ku harmi, olitte niin tehokkaita.

Tästä lomakkeesta ei oltu informoitu mulle mitenkään, muutenki jäin ihan tyhjän päälle ku he lopulta saivat mut ulos toimistostaan. He ei mitenkään neuvonu mitä tehä seuraavaksi ja mitä he multa edellyttää. Niin ja rahaa työkkäristä vois teoriassa saada jos on ekka ollu Ranskassa töissä 610 tuntia, mulla täyttyy tää ehto, mutta he eivät myöskään vastanneet lasketaanko au pairina olo. Siis mää en jaksa tätä kielitaidottomuutta, Suomessa päpättäisin niin kauan, että saisin varmana kaikki vastaukset, mutta täällä auvon suuta ku mikäki idiootti kala kuivalla maalla. Nyt on vissin liian myöhästä tehä mitään, ku menivät mut erottamaan, mutta koitan vielä soittaa Bordeauxin EURES -neuvojalle, joka tietenki on mun mäihällä sama lunttu, kenet mulla oli jo ilo tavata...

Nuupahtanut sininen hippi, hey baby, why do you feel so blue?

CAF, Caisses d'Allocations Familiales, vastaa ehkä Suomen KELAA, sanoi eka tapaamisella, etten voisi saada heiltä mitään ellei mulla olis jo jotain tulonlähettä Ranskassa. Siis hä, kysyisinkö rahaa, jos mulla sitä olisi. Nyrkillä naamaan siis ja nuupahtaneena lähin taas lätkiin. Kuulin, että muut suomalaiset tytöt, mun tilanteessa, miehen perässä Ranskaan muuttaneet, työttömät ja pennittömät on saanu RSA -nimistä toimeentulotukea juurikin tästä kyseisestä toimistosta. Ja että myös ulkomaalaiset opiskelijat ja jopa vaihtarit on saanu sitä ja että se annettaisiin periaatteessa kaikille (kuvittelenko mää vai onko toisilla helpompaa, pitäs juua enemmän kalijaa ja ottaa pubeissa rennosti ja kyllä ne rahat jotenki tipahtelee tilille?). Lähdin siis CAF: iin uudelleen ja tällä kertaa mulle ei valeheltu, vaan annettiin sata paperia ja krapulaisen olonen, tällä kertaa poika, sano, että me voitas saada tukea pariskuntana ja että mun pitäs eka hakee Ranskan sosiaaliturva itelleni. Aattelin, että pitkästä aikaa hyvä uutinen, tätä en voisi mokata. Kunnes Rikun isä mylvi, ettei me saada ottaa tukea vastaan pariskuntana (mikä ois ainut vaihtoehto ilmeisesti), koska sillon Rikun yhteiskunnallinen status muuttuis ja se nostais Rikun isän veroja 6000 € vuodessa. Uskomatonta, mutta uskokaa pois, vaikka aikuisia ollaan, vanhempien tulot vaikuttaa aina vaan ja käytännössähän tää tarkottas sitä, että Rikun isä maksais tän tuen meille ja ylimäärästäkin. Voitte vaan kuvitella haluttiko taas nuupahtaa.

Ruttu ja rakkaan vanhan ystäväni ja blogifaninikin Marian hemaiseva olkapää, eka taidekouluajoilta, ku olin vielä ihan blondi ja pissis, autuaan tietämätön tulevista koettelemuksistani

Sécurité Sociale Assurance Maladie eli sossu, oli seuraava askeleeni. Olin siinä uskossa, että toiseen EU/ETA maahan muuttava saa maan sosiaaliturvan automaattisesti. Ja koska olen kohta ollut pois Suomesta jo vuoden, menettäisin Suomen sosiaaliturvan. Olen kuullut ja havainnut itsekkin, että Bordeaux on kuuluisa tylyistä tantoista ja virastoissa täytyy tosissaan taistella, jos haluaa saada joitain oikeuksia. Kysyin siis sosiaaliturvaa pienemmältä paikkakunnalta (Agen) ja siksi olin muuten poissa paikkakunnalta ku tää työkkärin kirje tuli. Minulle vastattiin suoraan ja ehdottomasti, etten ole oikeutettu saaman Ranskan sosiaaliturvaa. Sanoivat, että ei voi mitään, ehkä viiden vuoden päästä ja ehkä silloin jos oltaisiin naimisissa. Olin aivan hiilenä ja sanoin, että en voi saada työtä Pôle Emploista tai toimeentulotukea CAF: ista ilman Ranskan sosiaaliturvaa, siihen rouva tyynesti totesi, että teidän täytyy etsiä työ työkkärin ulkopuolelta ja oltuanne töissä, voitte koittaa hakea s.turvaa uudelleen.

Suomen KELA vastasi kyselyihini asiallisesti ja he pyysivät minua täyttämään maastamuuttolomakkeen Y39, jolloin minuun ei enää sovellettaisi Suomen sosiaaliturvaa. Näin teinkin, siis jo ennen kuin olin käynyt Ranskan sossussa, koska Kelan nettisivuilta tosiaan saa sen käsityksen, että homma tapahtuisi kivuttomasti kuin "vaihtokauppa". Kun Ranska sitten oli kiistänyt minulta oikeuden sosiaaliturvaani, ajattelin ensin, että ne pirut on rikkonu Euroopan yhteistä lakia. Kysyin asiaa KELA:sta ja heidän selvityksen mukaan todellisuudessa EU:n sosiaaliturva-asetus soveltaa kunkin maan lainsäädäntöä. Eli revi siitä, mitä hyötyä on EU:sta? (Kiljahdin tämän lauseen myös Ranskan sossussa ja naikkonen totesi kylmäkiskoisesti, että todellisuudessa eurooppalaisen on hankalampaa saada maan sosiaaliturva.) Tosin myöskään Suomessa henkilö ei pääse maan sosiaaliturvan piiriin, ellei työskentele maassa tai ellei hänellä ole siteitä maassa asuvaan henkilöön. Hääkellot kalkattaan siis, jos ei rakkaudesta niin ainakin rahasta. Pyysin KELA:sta paperia, dokumenttia siitä, että en kuulu enää Suomen s.t. piiriin, heillä on kuitenkin lomakkeita vain Suomen kielellä, eikä tämä siis edelleenkään velvoittaisi Ranskaa antamaan mulle sosiaaliturvaa.  

Ruttu mustatukkasena lunttuna, tähänkö yhteiskunta mua koittaa ajaa? Jennan kanssa ihan läpällä tehty valokuvauksen koulutyö "Money makes the world go around" eli "Raha maailmaa pyörittää"

Olen kysynyt neuvoa myös Suomen konsulaatista Bordeauxista, jossa kukaan ei puhunut englantia, suomenkielestä puhumattakaan ja Pariisin konsulaatissa neuvottiin pyytämään dokumenttia sosiaaliturva-asiasta Suomen maistraatista, jos Kelalla ei lomakkeita ole ranskan kielellä. Noh, typerää oli edes kysyä, onhan ne vähän liian suuria laitoksia käsittelemään pikkuihmisten ongelmia eikä heillä ei ole "ohjeistusta tällaisiin tapauksiin". Hyvää kesänjatkoa vain. Nyt oon vuodatellu tään ongelmavyyhtini karvoineen kaikkineen tänne ja tylsistyttäny teitä. Harmittaa, jos joku ajattelee, että oon antanu vaan homman valua käsistä. Noup. Tämä on vasta alkutaistoa. Ja kirjoitan siksikin tänne, että joku joka olisi ollut samassa tilanteessa, osaisi ehkä auttaa.

Oon hakenu töitä itteskeni, kirjottanu ja lähettäny hakemuksia ja saanu kivoja kirjeitä "valitettavasti et ole tullut tällä kertaa valituksi" yhtä tasaseen tahtiin. Sillon ku kirjotin tuota ompelukonejuttua, pursusin innostusta siksikin, koska olin menossa ihka oikeaan suureen hienoon valokuvausfirmaan haastatteluun. Haastattelu meni hyvin, puhuin parhaan kykyni mukaan, kuumettakin tais olla ja se valokuvaaja tykkäs mun kuvista. Ei ilmeisesti kuitenkaan tarpeeksi, mutta oon ilonen siitä kokemuksesta. Tietenki se riipasi sydäntä ku eivät valinneet mua, mutta näin hakemuksien läjän ja hui, yksikin haastateltu tyttö oli laiha kiinalainen, ne on pahoja vastuksia, kovia tekkeen töitä. Kielitaitohan se on, mikä mulla vielä mättää. Ennemmin tai myöhemmin saan edes siivoojan duunia, meitsillä on hyvät suhteet moppiin, vaikka ei sitä ehkä mun kodista heti huomaa.

Oon kattonu aika paljon telkkaria ku aattelen, että pakko kuulla nyt ranskaa. Kuulin vasta sieltä lootasta aika hienon lauseen, se menee näin: "Si tu ne risques rien, tu n'as rien" eli "Jos et riskeeraa mitään, sulla ei oo mitään". Nii vieläpä. Tietty ois kivempaa jutella oikeitten ihmisten kanssa ja saada heti kaikki, työ, toimeentulo, kavereita, enemmän kissoja jne. mutta koitan olla kärsivällinen. Mun, Rikun ja Harrin elämä on nyt tässä, Ranskassa. En lähe täältä kulumallakaan, nyt tästä on tullu mun henkilökohtanen taistoni, virastobyrokratia vastaan ihminen. Tämä on kilvoitukseni, oon ehkä keskellä aavikkoa ilman vettä, mutta tzadaa, tiesin jo lapsena miten tulisi toimia ja päätin, ettei aavikko saisi minusta uutta luurankoa. Täytyisi vaan ettiä kaktus ja halkasta se: sen sisällä olisi vettä yllin kyllin. Aika paha ja pistelevä homma, mutta kuka sanoi, että se olisikaan helppoa!

Ruttu rasta-ajoilta, on sitä oltu huoletonnaki ja vahingossa pari kertaa pubissa, nii että en minä syytä enkä väitä

Tää oli nyt taas vähän liikaa meitsiä. Mutta tiiättekste, kannattaa joskus ottaa kiinni kaikki levottomat ja ressaavat ajatukset ja tunkee ne pähkinänkuoreen. Pähkinänkuoret on niinku aivot, samallaiset uumaset. Sit ku ne asiat on visusti siellä aivojen sisässä, voi toivoa, että pikku pähkinä alkaisi työstämään ongelmia, kunnes pim, ratkaisut pingahtelee esiin. Ja muista, don't get nuts jos siinä vähän kestää. Valokuvat musta on ottanu vuosien varrella kuvataiteilija Jenna Raatikainen, paitsi pissiskuva ja rastakuva, valokuvaaja Saana Järvi. Sorge Saana, mulla ei oo skanneria ku seki on Suomessa nii otin kuvan kuvasta. Menen nyt piirtään, yks juttu on kohta valmis ja esittelen sen pian.

Ei oo helppoo olla nuori nainen

Koulu loppu ja järjesti viimisinä tempauksina mm. kirpparin. Menin sinne vähän myöhässä ku oli kriisi-aamu, valitin mm. miten läski ja valkonen olin ja miten mun jalat oli täynnä punasia pisteitä päivittäisen sheivailun jäliltä. Nii vieläpä! ja kirpparille mentäessä mun piti taas ohittaa kaikki diivat paikat, kuten katedraali, kauppakatu, iso suihkulähe ja oopperatalo, minkä varsilla koputteli maailman kauneimmat, ruskeimmat ja laihoimmat naiset. Lopulta kun pääsin kirpparille, melkein kaikki oli jo rohmuttu. Löysin kuitenkin parit hemaisevat kenkäparit, viininpunaiset ranskalaiset ja mustat italialaiset. Oh la la, tunsin oloni tuhat kertaa kevyemmäksi kotiin mennessä. Istahdin oopperatalon portaille ja vaihdoin viininpunaiset korkokengät jalkaani, ne passasivatkin hyvin jalkojeni punaisiin pisteisiin.

Hitsi vieköön minä olen minä, nainen! Pitäs pikkuhiljaa alkaa tajuta arvostaan enemmän itteä. En tajua miks mua häirittee ne keppihevoset, enhän kuitenkaan haluais olla semmonen klooni. Minä haluan näyttää tältä miltä mun kengät näyttää ja ihailen niitä, jotka silloin käyttivät niitä:

Tämän päivän naiset on kaikki jonkulaisessa kriisissä. Kauhiat paineet aina siitä mitä pitäs olla ja tehhä jokaisena ikäkautena ja vanhetahan ei sais ikinä. Oon ällistyny siitä miten mun ikäset, vasta kahenkympin rapiammalla puolella olevat naiset alkaa ajatella itteään jo vanhoina. Ja ne jotka ei oo ryhtyny äideiksi tai valinnu hippeyden tietä, ressaa ihan hulluna työnsaamisesta ja siitä, että elämä ja ulkonäkö lipuu ohitse eikä mitään oo vielä saavuttanu. Nämä naiset tuntevat pienoista paniikkia, jos heitä puhutellaan tädeiksi. Musta on ihanaa ku sanotaan kaupassa ja kadulla Madameksi, vihdoin meitsilläki alkaa olla vähän valtaa eikä pidetä enää teininä.

Ehkä tää ikä on hankala ku on tavallaan niinku väliinputoaja. Työnhaussaki monesti asiat mutkistuu ku ei pidetä enää "nuorena työnhakijana" eli ku esim. kaupunki työllistää 17-24 vuotiaita (siis täh miks ihmeessä, eihän se auta nuorisotyöttömyyteen, koska nää tyypit on vielä koululaisia, ei työttömiä!) ja monesti joissain tukityöllistämis tms. projekteissa on ehtona, että oot alle 30-vuotias. Siis iik, vasta valmistunut, vielä pahemmin ilman työkokemusta oleva 26-28 vuotias (ja tän ikäsinä sieltä kouluista vasta tullaan ulos, vaikka ei olisi laiskoteltukaan!) nuori, toistan, nuori, tuntee vähemmästäkin paniikkia.

On siis vaan kaks vuotta aikaa tehä jottain ennen sitä kammottavaa rajapyykkiä, joka lopullisesti pyyhkäisee minut pois nuorten listalta, jos olen vielä työtön, menetettyjen tapausten joukkoon. Ja aatelkaa vaikka kaikkia nuorisoalennuksia ja opiskelija-alennuksia...Sillon oli vielä varma tuki yhteiskunnalta ja vanhemmatkin messissä, pysty ihan helposti matkustelemaan/ juopottelemaan (yleensä valita täyty), mutta apuaaa, kuka auttaa vasta valmistuneita ja miten hullussa junassaki pystyy maksaan tuplahintaa. Olin valmistumisenjälkeisen kesän niin köyhä, että itkin, ku ei ollu rahaa ruokaan, tukea ei tullut, koska oli jonoa KELA:ssa ja niin, en ollut enää opiskelija, mutta en vielä työtönkään, koska Työkkäri ei ollut antanut lausuntoa. Tää oli/ on vaikea ikävaihe ja mikä pahinta, kukaan ei osaa arvata mikä helvetti siellä odottaa, siinä vaiheessa kun otetaan kukkia vastaan ja hymyillään kameralle (nää on siis mun tapauksessa vaan mielikuvitusvalmistujaisjuhlat, koska valmistuin taiteilijaksi, mikä häpeä ja taakka yhteiskunnalle).

Oletan siis nyt, että vastoin kaikkia olettamuksia, en masennu ja saan töitä näiden kahden armovuoden aikana...En jaksa oottaa että oon kolkyt-jotain, se on naisen elämässä parasta aikaa! Ei oo enää rahahuolta ku on jo työelämässä ja mieskin tienaa, voi käydä ihanissa ravintoloissa ja teattereissa, vihdoin voi pukeutua kauniisti ja näyttää kuiteski vielä nuorelta ja hyvältä. En aijo missään tapauksessa lihoa, koska mun itsetuntoa se söis liikaa, enkä myöskään halua pamahtaa heti paksuksi vaan nauttia ansaitusti itsekkäästä vapaudesta. Muutenki aikuistuttua elämänkokemusta on karttunu ja se on lisänny kiinnostavuutta ja syvällisyyttä juttuihin, joita tätikavereiden kanssa sitten vaihetaan, coctaileja sivistyneesti siemaillessa. Ei tarvi enää roikkua pentujen yökerhoissa ja pomppia paskan musiikin tahdissa, eikä myöskään tarvi enää tuntea seuraavan päivän jysäriä ja typeristä teoista ja soopanjauhamisesta aiheutunutta häpeää. En siis tee tota viimeksimainittua enää, rokkielämä on elettyä, mutta siksikin olen väliinputoaja ja ootan vaan tätikavereita, jotka alkas elää mun kans jazz-elämää. 

Tiiättekste, hullun vaikeaa elää tässä ja olla aina kurkottelematta tulevaisuuteen. Haluttas nähä kristallipallo, onnistunko mää? Koitan laittaa linkin yhteen biisiin, mikä pysäytti mut varsinki lyriikkansa ansiosta ja tykkään matalista puhtaista naisäänistä (oon itekki ollu joskus kuorossa alttomurahtelija). Ei ehkä oo ihan sitä, mitä yleensä kuuntelen, mutta kuiteski, tää muija tajuu. Siis slow down, olit sitten teini tahi täti, pakko uskoa, että kaikki järjestyy.

Jos tykkäsitte, nii kuunnelkaa Imanylta vielä "Pray for help" ja sit "I've gotta go", oli syy miks lähin. Nii, elämässä on aina syyt ja seuraukset ja jos ei tee jatkuvasti vaan huonoja ja vahingollisia valintoja, niin pakkohan siitä lopulta on kuoriutua hyvä seuraus.

Madame Borletti tuli taloon

Nyt ku ompelukerhoki on menny kesälomalle, esittelen teille mun luomuksen. Ja sitä ennen möläytän uutisen, jee, arvatkaa mitä, mulla potkaisi onni takapuoleen, oikeen lujasti monotti, kysyin kesäksi ompelukonetta lainaan ja ihana Angelina, meidän koulun johtaja ja Francisca, atelier couturen opettaja, merciii, anto mulle ikiomaksi yhen aivan mahtavan ihanan oikean ihka toimivan ompelukoneen!!!!!Jee!!!!Se on ollu mun nöyrä haaveeni yhtä ku järjestelmädigikamera, liian kalliita ostettavaksi. Mutta nyt nyt nyt, oma ompelukone, jeejeejeejepatititijee! On aika opetella ompelemaan märisemättä :).

Kone ei ekka toiminu (ehkä siks ne anto sen pois), mutta aattelin, että musta on löydyttävä sen verran rasvanäppiä, että saisin sen kuntoon, piru vie. Kerran opiskeluaikana menin ostaan kirpparilta lampun, missä oli maadottamaton töpseli ja odottelin pimeässä munavoimien apuuntuloa puoli vuotta. Sit ku kaverin setä vaihto töpselin parissa minuutissa, tuntu typerykseltä olo ja päätin, että tästä lähin tekisin sähköhommatki ite. Sit ku erakoituin mökkiin, oli ajankohtasta alkaa ruuvaileen töpseleitä ja ka, vaikka fysiikantunnit meni nukkuessa, ei se mitään, piuhat on kätevästi erivärisiä ja niitä yhistelemällä ja tökkimällä saa lopulta töpselin aina toimiin (ekaks, keltanen yksin, musta ja sininen yhteen ja seuraavaks tökin ne päinvastoin jne. tajuuttekste). Vaikka hiki valuis niskasta ja itkettäs, periks ei anneta, ja vaikka pitäisi käydä läpi kaikki värivaihtoehdot ja ruuvimeisselinä olis kakkulapio.

Vaihoin ompelukoneeseen (edellämainitun kuvauksen mukaan) töpselin ja laitoin uuen valon (toka oli oikeallainen) ja niin vain vanha piru lähti käyntiin, mutta neula ei liikkunu mihkään. Kirvailin ja tutkin asiaa, avasin koneen ja heidaa, ei se ompelukoneen mekaniikka voi olla nii monimutkasta. Katsos kun tuo juttu tuossa pyörii ja liikuttaa tätä ja ku painaa tätä nappia nii sieltä tulee vipu joka laittaa homman pyöriin päinvastaseen suuntaan jne. tajuuttekste. Puola pyöri koneessa väärään suuntaan ja ku kirvailin lisää ja tökin sitä veittellä, se alko välillä pyöriin oikeeseen suuntaan ja neula lähti mukaan.

En saanu sen suuntaa kuitenkaan käännettyä ja puoli päivää raivottuani, aattelin olla vähän kärsivällisempi ja ottaa ne kuulusat naisen hempeät otteet käyttöön. Rakkaus voittaa älyn, eikä tässäkään mekaniikkaa itsessään tarvitse tuntea, kunhan tajuu. Muistelin kaiheudella aikaisempia ystäviäni mekaanisia laitteita, keltaista leivänpaahdintani Kaaleppia, vaaleanpunaista kahvinkeitintäni Elli-Nooraa ja varsinkin autoani ja kaikkia niitä hyviä reissuja mitä yhessä tehtiin, kun reissasin valokuvaajana ympäri Suomea. Kamalilla pakkasilla urhea autoni, Fashion -merkkinen, punainen, käynnistyi ja toimi kunnes kuoli moottorin palaessa karrelle. Minä sen tapoin, en ollu lisänny koko talvena jäähytysnestettä. Aloin ymmärtää, että tämä hieno italialainen rouva ompelukone oli pahalla mielellä jouduttuaan vuosikausiksi töröttään käyttämättömänä ja sitten joku suomalainen amatööritumpelo tökkii sitä vielä veittellä suoraan mutteriin. Hei sori ihan oikeestikki. Mää tajuun nyt.

Niin vihdoin neula lähti pyöriin oikein ja vaikka meno aluksi olikin hieman hurjaa ja välillä tuli oksankohtia, oli kaikki pistot sieviä ja justiin niinku ollapittää. Ois mulla ollu takuutodistuski tallella, mut sitä lappua ei suinkhan vielä tarvita, methän tehemä yhessä vielä vaikka mitä. Rouva oli ostettu tammikuussa 1970, mut eihän sole vielä ikä eikä mikhän. Sori pieni tonionmurteeni, tuli mieleen tätini Sirkka joka ois musta varmana nyt ylpee.

 

Nii ka, miten ihana kone, ton koneen voi nostaa tosta ylös ja tossa puisessa alaosassa voi säilyttää kaikkia erejä ompelutaravoita. Ja tässä on kaikki krumeluurit niinku siksak ja voi peruuttaakki. Vähänkö mää oon ilonen.

Tuli pieni tauko kirjoittamiseen ku energialaitoksen mies kävi kysyyn jotain sähkölukemia, vähänkö, just ku olin puhunu sähköhommista. Niistäkin puheista päätellen, en voinut olla mitenkään avuksi eikä Riku oo kotona, mutta ce n'est pas grave, eli ei mittää vakavaa, mutta koitan nyt kertoo siitä ompeluprojektista.

Muistatteko ku sanoin, että olin löytäny huipun palakangastarjouksen susikadulta? Oon tärryyttäny ompelukerhossa niistä sängynpäällistä, päiväpeittoa siis. Tilkkutäkki vähän isommilla tilkuilla ku ois tullu paljon parkua pienistä ja menny koko ikä. Tänki peiton mukana meni jo terveys, olisevaa nii vääntöä. Nimittäin sain peiton melkein valmiiks ompelukerhossa, mutta sitte yks mukava rouva anto kamalan kasan kangasta lisää, että mun pitäs tehä siihen vuori. Ite oisin lintsannu siitä, eihän sitä nää mitä siellä alla on, mutta ei, ompelukerhossa ei voinu lintsata ja panivat vit harsimaanki. No ainaski tulos oli parempi ku mulla yleensä, saumat osu kohilleen. Ka miten hieno!

Tää on sitten ihan sikaiso jos kuvista ei huomaa, jottain 2,5 metriä kertaa 2,5 metriä. Nii tässä näkyy vähän millanen vuori siihen tuli, tollasta pinkihköä raakasilkkiä (onko se sana?) no siis, voila:

 

Ja sit vielä parista tilkusta kuva lähempää, toi heppatilkku josson vissin appelsiinipuu, on mun lemppari. Nii kaikki tilkut on melkein metrin, ei mitään nysiä ja materiaali on joteensakkin mattoa. Painaa melkosesti, mutta oonhan vahva.

Ja sit vielä kuvia työvaiheesta. Sorge oon aika karunnäkönen ja vaatetus on erittäin epäilyttävää, mutta kuten sanoin, tätä tehhessä terveys lähti, tuli ihan kauhia flunssa ja oon jo viikon yskiny ja niistelly. Outoa, koska sillon just tuli kans kauhiat helteet, täälloli +38 °C ette usko kuin meidän luola kiehu. Meitsi ompeli urheasti ja yski ne päivät, Riku luki just vuoden tärkeimpiin tentteihin ja kärsi kuumuudesta, kuten myös Harri polo, joka makasi reporankana sohvan alla, jäsentään liikauttamatta. Paitsi ku mä ompelin peittoon vuorta lattialla, se piristy vähän ja tuli leikkiin lankarullalla ja hyökkäileen. 

Harri kurittaa lankarullaa. Huomatkaa miten se näyttää sille hampaita ja selvästi huutaa "*tun lankarulla, nää helteet on sun syytä *nan *kkari mää tapan sut". Noh noh Harri, siistippäs vähän suutasi.

 Tein sitten vielä yhestä ylijäämäpalasta tyynyn. Tässä kuvassa pötköttelee myös perheemme koira, Kirppu. Riku on saanu sen joskus pentuna ja se on nyt mun lohutuskaveri jos Riku ja Harri on ihan tyhmiä eikä ala mua. Mutta on ne yleensä ihan mukavia.

Tällä kertaa en mokannu

Jostakin syystä muffinssit on nyt muotia, hassua, mutta totta. Niitä on printteinä vaatteissa, niitä roikkuu korvissa ja sitten leipomoiden ikkunoista voi ihailla kieli pitkällä mitä ihanimpia pikkuruisia pastellinväreillä kuorrutettuja kakkuja, jotka näyttää ihan karkeilta ja joista tulee kakaroiden synttärikestit mieleen. Itessäki on sen verran kakaraa, että hankin muffinssienteko-opuksen ja päätin olla kerranki ennakkoluuloton ja testata sen mukana tulleita silikonivuokia (uskomattoman käteviä). Ja niin, pitäähän mun puhdistaa mun maine jälkiruokien tekijänä ku edelliset leipomukset meni vähän perseelleen.

 

Tein vähän sovelletun ohjeen valkosuklaamuffinsseista. Sama ohje kai se yleisesti on kaikissa muhvinsseissa, näihin laitoin sisälle valkosuklaapaloja ja kuorrutin valkosuklaalla ja nonparelleilla. Aivan ylisöpön näköisä vaikka itse sanonkin ja mikä huumaavinta, maku ei ollu paha! Riku söi 7 ennenku huomasin ja aloin mäkättään. Ei makeaa mahan täydeltä.

 

 

  

Innostuin vähän ottaan kuvia ku olin niin ylpeä aikaansaannoksestani. Oli pakko ottaa vielä yks ku huomasin, että jääkaapissa oli niin kaunis valo.

Näytän myös toisen huipun jälkiruuan, mitä en mokannu. Nää on vähänniinku köyhiä ritareita. Eli uitin pullapaloja (tai "ranskanleipää" tms.) eka maidossa, sitten munassa ja paistoin voissa pannulla, pistin päälle vanilijasokeria ja tavissokeria. Ja toisella hellalla paistoin voissa ja sokerissa kirsikoita ja persikanpalasia jotka kippasin pullien päälle. Ylihyvää, mutta kolmannella kerralla kuulujo että miks aina tätä. Noh, kehittelin sitten uupumatta ja sinnikkäästi ruuaksikin yhen piirakan ja siitäkin tuli ylihyvää. Vähänkö mää oon hyvä.

 

Tähän piirakkaan tuli se helppopohja, mihin tulee voita, kylmää vettä, suolaa ja vehnäjauhoja ja mitä pidetään vähän aikaa jääkaapissa ja kaulitaan elmunkelmun avulla. Pistin päälle pinaattia, kinkkua, pippuria ja munamaitoa. Ois voinu panna juustoa kans, muttei ollu. Noh, olenpahan puhdistanu nyt maineeni kokkaajana nii ei tarvi vähään aikaan kokata.

Viiniä ja pukumuseo

Käytiin koulun kanssa taas retkellä, en vaan kyllä muista niiden paikkakuntien nimiä, kuitenkin tässä lähellä Bordeauxia. Eka mentiin yhelle viinitilalle, ei ollu eka kerta ku nään ne pellot, mutta ne on kyllä tosi näkemisen arvosia. Ku kerran Bordeauxissa oon, täytyy jotain kuvia viinipelloista ehottomasti näyttää.

 

 

Ei oo kyllä mitenkään huippuja kuvia, suokaa anteeksi, mutta ei Ruutikaan voi olla aina terässä. Syksyllä pitää mennä uudestaan niille pelloille, sitten ku rypäleet on valmiita, saa varmana parempia kuvia. Mutta seuraava paikka kiinnosti ainaski mua huomattavasti enemmän, nimittäin pukumuseo. Voila!

Oli siellä jotain muutakin historiakrääsää, mutta en jaksanut tajuta mitä se opas selitti, rämpsin vaan kuvia ja nautin paikan salamyhkäisyydestä. Jotku sanoo, että nuket on pelottavia ku ne vaan tuijottaa staattisesti ja kaikilla näillä nukeilla ei ollu ees silmiä. Hmm, erittäin kiehtovaa, siellä oli vähän paikallen pysähtynyt tunnelma tosissaan.

 Tuhkimo

Vitsi miten ihania pukuja! Tämä on sitä kuuluisaa haute couturea! Ku vertaa näitä nykyaikaisiin juhlapukuihin, mitkä on kammottavia rättejä, tulee valtava itsesääli. Oi miks me 2000-luvun naiset ei saada olla enää naisellisia ja kauniita. Katsokaapa tätäkin mimmiä, aivan uskomattoman kaunis.

 

 Mulla jäi vähän hämärän peittoon, mitä tuossa edellisessä kuvassa oikein tapahtu, joku nukkejen kokous, mutta nii. Siellä oli myös tällasia herraskissoja, ei ihan niin hienoja ku mun Harri, mutta melkein.

Ja koska tykkään puutarhoista ja kukista, vielä pari kuvaa museon pihalta.