Viiniä ja pukumuseo

Käytiin koulun kanssa taas retkellä, en vaan kyllä muista niiden paikkakuntien nimiä, kuitenkin tässä lähellä Bordeauxia. Eka mentiin yhelle viinitilalle, ei ollu eka kerta ku nään ne pellot, mutta ne on kyllä tosi näkemisen arvosia. Ku kerran Bordeauxissa oon, täytyy jotain kuvia viinipelloista ehottomasti näyttää.

 

 

Ei oo kyllä mitenkään huippuja kuvia, suokaa anteeksi, mutta ei Ruutikaan voi olla aina terässä. Syksyllä pitää mennä uudestaan niille pelloille, sitten ku rypäleet on valmiita, saa varmana parempia kuvia. Mutta seuraava paikka kiinnosti ainaski mua huomattavasti enemmän, nimittäin pukumuseo. Voila!

Oli siellä jotain muutakin historiakrääsää, mutta en jaksanut tajuta mitä se opas selitti, rämpsin vaan kuvia ja nautin paikan salamyhkäisyydestä. Jotku sanoo, että nuket on pelottavia ku ne vaan tuijottaa staattisesti ja kaikilla näillä nukeilla ei ollu ees silmiä. Hmm, erittäin kiehtovaa, siellä oli vähän paikallen pysähtynyt tunnelma tosissaan.

 Tuhkimo

Vitsi miten ihania pukuja! Tämä on sitä kuuluisaa haute couturea! Ku vertaa näitä nykyaikaisiin juhlapukuihin, mitkä on kammottavia rättejä, tulee valtava itsesääli. Oi miks me 2000-luvun naiset ei saada olla enää naisellisia ja kauniita. Katsokaapa tätäkin mimmiä, aivan uskomattoman kaunis.

 

 Mulla jäi vähän hämärän peittoon, mitä tuossa edellisessä kuvassa oikein tapahtu, joku nukkejen kokous, mutta nii. Siellä oli myös tällasia herraskissoja, ei ihan niin hienoja ku mun Harri, mutta melkein.

Ja koska tykkään puutarhoista ja kukista, vielä pari kuvaa museon pihalta. 

 

Atelier couture ja koruoppaat

Oon käyny aina perjantaisin atelier couturessa, siis suomeksi sanottuna ompelukerhossa. En oo mitenkään hyvä ompelija, tai varsinki hermot meinaa mennä helposti ja kiljun ja itkeä tihruutan monta kertaa ennenku työ valmistuu. Ompelukerhossa on ollu kuitenki rento meininki ja oon ommellu ahkerasti kiljahtelematta, esittelen myöhemmin mitä oon saanu aikaan. Löysin lisää kangaskauppoja Bordeauxista, sen susikadun kaupan lisäksi ja mistä saa ostaa kaiken maailman kankaita kilohintaan. Vauhkoonnuin vähän ja ostin melkoisen läjän, no ku se vaaka ei toiminu ja luulin, että siinä oli vaan vähän yli eurolla. Ois kyllä tälläkin matikkapäällä pitäny tajuta, että jos kilohinta on 7,90 €, ei se läjä mitenkään voinu maksaa nii vähän, ku kyllähän se paino usiamman kilon. No tässä nyt on materiaalia pitemmäksi aikaa!

Löysin myöskin mäihällä huipun kirjakaupan josta löysin halvalla koruoppaita. Sain näistä uutta innostusta ja kuhan hankin lisää helmiä, värkkään jotain. Oon alottanu työstään myös sitä muovailumassaa ja pari korua on melkein valmiita. Esittelen kuhan ehin tehä loppuun ja ku jaksan nörtteillä.

Bimboilua ja pihkaantumista

En oo kerenny kirjottaan tänne nyt vähään aikaan, koska oon ettiny töitä tuhannen ressissä ja pittäähän mun värkätäkki välillä, että ois sitten täällä näytettävää. Nyt on tapahtunu kyllä ihan sikana, ja iloisiakin asioita, koitan kirjottaa äkkiä kaikesta ja kronologisesti. Esittelen eka yhen lampun, minkä väkräsin yhtenä iltana. Meillä ei ollu yläkerrassa minkäänlaisia lampunvarjostimia ja valot pisti ikävästi silimään, mutta en löytänyt mistään tarpeeksi hauskaa ja halpaa ratkaisua niitä himmentämään. Meidän alkkis naapuri oli yhtenä päivänä "siivonnu", roudannu siis roppakaupalla roinaa pihalle. Tutkiskelin kasaa kiinnostuneena, mutta Riku mylvi, ettei me oteta mitään vanhaa homeista rompetta kyllä meille. Minähän olen tunnetusti kiero enkä tottele, niinpä odottelin sopivaa tilaisuutta päästä kuopaisemaan kasaa.

Hetki koitti, kun olin vienyt vaatteita pesulaan ja heittäydyin niin väsyneeksi, että Rikun täytyi lähteä niitä hakemaan. Heti kun ovi kävi, ampaisin kasalle ja löysin kaksi aivan ihastuttavaa lasipurkkia. Toiseen väkräsin helmiä, siitä tuli ylinätti. (Riku ei ollu vihanen mun kierrättämisestä, sano vaan, että lamppu on tosi homo, mutta määhän olenkin tyttö, haloo!). Aattelin, ku värkkäsin sitä, että onkohan muhunki tarttunu mun siskolta "häähulluus", siis se epidemia, mikä tulee vastaan jossain elämänvaiheessa jokaiselle naiselle, toisille vaan vähän lievempänä. Yleinen oire on pakottava tarve yhtäkkiä aikuisena akkana hypistellä jotain vaaleanpunaista ja söpöä, kiiltävää, pientä hörsöä. Jos niin kävi mullekkin, tuo bimboilu sai jäädä tähän lamppuun.

Mulla on aika paljon sydäntäsärkeviä tarinoita varastossa, mutta kerron nyt teille yhen. Olin ekalla tai tokalla ku kuulin, että meidän koulun jumppasalissa oli alkanu balettitunnit. Uteliaana kakarana menin heti katsomaan ja taisin pällistellä siinä ovenpielessä niin haltioituneen näköisenä, että tanssiopettaja tuli mun luokse ja kysyi, haluaisinko minäkin tanssia. Tietenkin halusin! Muistan, että olin kuin unessa, nostelin jalkaa korkealle, korkealle, kiersin käsiä pään ylle ja loikin sydän kevyenä. Pidin tangosta kiinni ja taivutin selkää ja kaulaa mielestäni kuin kaunein joutsen. Tunnin lopussa opettaja antoi minulle lapun kotiin vietäväksi, jossa sanottiin, että tarvitsisin nyt oikeat balettitossut. Se lappu pilas kaiken. Siinä romahti unelmani, isä ei suostunut edes neuvottelemaan asiasta, sanoi vaan että baletti on jonninjoutava, kallis harrastus enkä minä saisi enää ikinä mennä niille tunneille.

Se päivä kuitenkin muutti elämäni, sen yhden taianomaisen balettitunnin ansiosta tajusin siitä lähtien, että olin elänyt vain tylsää arkea, luullen sen olleen ainoa totuus. Oli kuitenkin olemassa jotain kauniimpaa, ihanaa, jotain mikä täytti minut aivan uudella riemulla ja pani pään ihan pyörälle. Se oli kulttuuria, taidetta ja olin siihen ihan pihkassa, se oli ensirakkauteni, saavuttamaton, salainen haaveeni. Joitakin vuosia myöhemmin koin samanlaista haltioitumisen tunnetta kun karkasin eka kerran elämässäni teatteriin. Näytelmä oli nimeltään Laiva Toivo ja uni alkoi kuin esitys alkoi ja päättyi kun kävelin teatterin ovesta ulos hoiperrellen. En tajua miten pystyin, mutta unohdin salaisen rakastettuni Kulttuurin moniksi vuosiksi. 

Kunnes lukiossa (ehkä opettamiseen ja varsinkin motivaationpuutteesa oleviin opiskelijoihin kyllästynyt) kuvataideopettaja antoi kurssin alussa kaikille paksun piirustuslehtiön ja sanoi, että painukaa piirtämään ja tulkaa takaisin kun kurssi on ohi. Sitten katsotaan kuka on kiinnostunut kuvataiteista ja vaivautunut piirtämään jotain, numero tulee sen mukaan. Kaikki näki tilanteen loistavana saumana lintsata ja riemastuen juoksi ulos, minä törötin lehtiö kädessäni enkä ollut varma mitä ajatella. Mulla oli sillon just hullun paha angsti sisällä, mikä ei näkynyt ulospäin ja niinpä otin kynän käteen ja aloin piirrellä piruja, itkeviä naisia ja liekkejä. Hämmästyin ja kaveritki hämmästyi, meitsihän osas piirtää. Se lehtiö tuli täyteen ja lukion loputtua (ku en muutakaan keksiny), päätin hakea taidekouluun. Olin vielä ihan paska, mutta olin kuitenkin ottanut askeleen lähemmäksi unohduksissa ollutta rakastettuani, Kulttuuria kohden.

Joopa joo. No tässä mun tuunaus kuitenki, ku nää markankengät aina meni linttaan niin ompelin niihin narut. Nyt pyssyy kengät jalassa ku on sidottu pönäkkiin pohkeisiin ja kuitenkin jalat on vielä tukevasti maanpinnassa vaikka kulttuuria onkin tullut jo jonkin verran enemmän koettua. Olen näiden kanssa "Liian paksu perhoseksi", mutta vihdoin mulla on oikeat balettitossut.

Toiseen aiheeseen. Nähtävästikin aika yleinen, suomalaisten naisten ongelma on, että tissit on eri paria muun kropan kanssa. Tässä siis keksintöni, vastaus kaikille siveyden sipuleille tai niille, joilla on muutakin näytettävää kuin pelkät tissit ja jotka ei halua tuon muun näkemisen arvoisen joutuvan varjoon kun tissit on tiskillä, siispä, tissipiilo.

   

Tähän nättiin ja muuten sopivaan ässän paitaan piti hommata muutama lisäsentti. Virkkasin räsystä neloskoukulla "pitsiä" ja leikkasin vielä resusta yöpaidasta pitsin yläpuolelle. Tästä tuli ehkä vähän liian "burlesque", mutta kuiteski ihan jees. 

Lopuksi vielä kaikkein typerin värkkäykseni, pompulaputkilo. Ku aina kaikki mummopinnit ja pompulat menee hukkaan ja niitä saa kiireellä ettiä kaikki laukut läpi, nii päätin tehä asialle jottain. Ripustin tään hökötyksen vessaan ja kuhan muistan palauttaa pimpulat siihen, nii eikö alakki mun elämä kummasti järjestäytymään!

Laukkuja

Jos jokaisella naisella on yksi heikkous, jollakin kengät, toisella kauniit alusvaatteet, minulla se on ehdottomasti laukut! Pikkulikkana yksi lempileikeistäni oli mennä vaatehuoneeseen ja myllätä esiin kaikki ihanat äidin vanhat leningit ja korkokengät, mummon valtavat lierihatut ja sihvonkihuivit sekä lopuksi se kaikkein tärkein strateginen liike mikä viimeistelee Naisen, laukut. Keimailin josminkänäköistä viritelmää ylläni ja kun vielä sain pitkät helmet kaulaani ja huulipunaa, tunsin oloni todelliseksi diivaksi. Mummo oli kuulema ollut laukkujenkeräilijä, mietin, että ne laukut mitkä mulla oli, tais jäädä leikkimökin naulakkoon roikkumaan. Sisko taas hermostui kerran ja äitin ja mun vastalauseista huolimatta tuhosi kaikki vanhat leningit. "Nää on ikivanhoja rytkyjä, näillä ei tuu enää koskaan käyttöä!" Aaaapuuaa, ei äitillä vissin ollukkaan ku huolella pidettyjä vintage vaatteita, Marimekkoa, Vuokkoa ja muuta "tänä päivänä käyttökelvotonta". Se oli sitä aikaa ku siskolla oli puhvihihainen karvavillapaita, jossa paljetteja. Täysin käyttökelvoton, yhä.

Noh, ei vissin pidä olla materialisti. Sitä koitin hokea itselleni ku Ranskan muutossa myin pilkkahintaan koelmani, punainen käytännöllinen Pariisista, turkoosi vintage Lontoosta, se ihana punainen, missä valtava rusetti, se raitanen, mihin mahtu isokin akvarellilehtiö ja se Berliinistä ostettu, missä oli erikoinen lukko...Herran haltuun laukut rakkaat. Nyt ihan huomaamatta alan toipua menetyksestä ja ihastua vahingossa uudelleen.

Täällä ei oo kirppareita (minulta on riistetty rakkain harrastukseni) ja vintageliikkeet on paljon kalliimpia ku Suomessa, harkitsin siis peikkolaukun kohdalla yön yli, ennen ku ostin sen. Riku sanoo sitä peikkolaukuksi ja koittaa horjuttaa sen itsetuntoa aina ku valitten sen, todella valloittava tapaus, roikkuu melkein nilkoissa asti. Punaisen laukun ostin sillä silmänräpäyksellä ku se on niin erityinen, näyttää vanhalta kamera- tai kiikarilaukulta. Keltasen Rikun äiti osti mulle, se on ihan huippunaisellinen vintagelaukku ja olinkin yhden tähänastisen elämäni vaikeimman päätöksen edessä ku näin samaan aikaan kirjekuorilaukun. En voinu kehata käskee sitä ostaa molemmat, mutta ku myyjä näki tuskani, hän antoi toisen kaupanpäälle. Siis iiiik, aatelkaa, maailman epäkäytännöllisin laukku, littana ku mikä, MINULLA. Laitan nyt kuvia, että oisitte kadeja.

Laukut pyykkinarulla, taustalla näkyvä maalaus on keskeneräinen projekti kuivumassa.

Arcachon, merielämää ja gurmeilua

Ihan eka työpaikka Ranskassa, piika, oli karmeaa muuten, mutta ainaki se oli siedettävässä ympäristössä. Otin sillon kuvia filmikameralla, mutta en oo vielä raskinu kehittää niitä eikä kyllä ole skanneriakaan, niin en tiiä saanko niitä ikinä tänne. Arcachon on suosittu matkailukohe, koska siellä on kilometreittäin hiekkarantaa. Käytiin vasta lomalla siellä, tässä muutama kuva. Tuntu oudolta palata takas melkein vuoden jälkeen, onneks en törmänny tuttuihin 8).

 

 

Nää kuvat on otettu mereltä käsin, käytiin turistiveneajelulla. Arcachon on kyllä komia kaupunki, rantaa ja aurinkoa piisaa. Asukkaat onki sitten sikarikkaita, siellon ihme linnoja suurin osa taloista. Aika lesoa porukkaa, en tuntenu kuuluvani joukkoon ja olin ihan liian valkoinen ja pullukkakin sinne. Tässä vielä kuva kuulema Euroopan suurimmista hiekkadyyneistä, niin että kalajokilaiset, teitä on petkutettu.

 

En ehtiny ihan tarkentaa tätä kuvaa ku se vene liikku. Mutta muuten aika harmonisen kaunis, tylsä turistikuva? Mulla on photari enää 3 päivää niinlaitan sikski nyt näitä kuvia. En millään voi ostaa sitä ohjelmaa nyt, mutta tuntuu vaikealta elää ilmankaan. Näihin kuviin oon laittanu vaan nimen ja sit muistin vaihtaa ku opettaja kerran sano, että verkkoon pitää olla CMYK -värit ja resoluutio 115. Tässä vielä pari ruokakuvaa, että kaikki ois varmasti ihan kadeja. Arcachon on kuuluisa ostereistaan, maistoin kerran ja olen kiitollinen, että jäin henkiin. Etanoita en ehkä koskaan maista, mutta seuraavalla kerralla tilaan simpukoita ku ei niistä rantaravintoloista kannata muuta tilata ku mereneläviä. Olin raukkis ja tilasin pääruuaksi ankaa, oli niin mitätön etten ottanu kuvaa, mutta alkuruoka katkaravut ja herkkujälkiruoka: (ps.lällää)

 

Se on muuten jännä tuo ranskalaisten gourmet homma. Aina pitäs istua ruokapöydässä tuntitolkulla (ja pitää yllä sievää pikku keskustelua), odottaa seuraavaa ruokalajia, joita on vähintään 3 plus aperatiivi ja jotka on monesti pikku kötöstyksiä höystettynä tillin ja tomaatin palalla. Suomalainen lappaa kaikki kerralla lautaselle, paljon käytännöllisempää ja vaivattomampaa. Tää tapa on siis kotonaki, ihan arkena ja lastenki kans ja mikä mulle tuotti aluks pääkipua oli tarjoilu. Eikö sitä vois kaikki ite ottaa sen mitä haluaa, mutta ei Ranskassa, jos haluaa ottaa jotain, täytyy eka kysyy KAIKILTA pöydässä istuvilta "je peux?" saanksmä tän. Ja hitsivitsi jos se sattuu olleen viiminen pala ja joku ahmatti sen siitä vie silimien eestä, ei auta ku hymmyillä ku on kerta niin tyhymä että antaa pois, "bon appétit". Ja jos ottaa vettä, on äärimmäisen epäkohteliasta olla kysymättä ja kaatamatta sitä ekaks muille. Me hakattiin pentuna mukia topakasti pöytään merkiks äidille ja huuettiin "lissää". Toimi tosi hyvin ja tuli äkkiä.

Jos meille Rikun kaa tulee pentuja, saattaa olla vähän ristiriitaa jossain vaiheessa ku mä oon pikkusen "vapaakasvattaja" kai. Ei oo kyllä kokemusta vielä ku kissoista ja hyvin ne kyllä käyttäytyy. Niin nyt jo Riku marisee joka ruuan jälkeen ku ei oo mittään makiaa jälkiruuaksi. Mää muistan ku meillä oli jälkiruoka vaan sunnuntaina, vanilijajäätelöä ja marjoja ja joskus lauantaina saunan jälkeen pähkinöitä ja rusinoita, hyvää ja terveellistä. Välipalana oli nauriita, luumuja tai porkkanoita eikä aamusin veetty mitään hiivatin hilloa tai suklaata leivän päällä. Ja ihan tarpeeksi villejä oltiin koulussa ja keskittymisvaikeuksia piisas ainaki mulla ilman tuota tarpeellista sokeriakin. Nii ja Riku on opiskelija herrantähen, ei sitä joka päivä oo varaa makiaa vettää! Enkä jaksa tai osaa kokata ranskalaisia jälkiruokia. Tuo edellisen kuvan lihotusannos oli kermaa, marenkia ja keksiä sekä suklaakastiketta. Laitanpa vertailun vuoksi kuvan ku kerran tehin herralle sitruunapiirakkaa (meni koko päivä) marenkikuorrutuksella. Voin laittaa ohjeen jos ihastuitte ;)

 Toinen jälkiruokakokeilu oli kuuluisan crême brûlée: n Ruutiversio. Hyikauhia, ei oo kuvaa, mutta siinä ideana ois paistaa kermaa uunissa ja sitten just ennen tarjoilua polttaa sokeria siihen päälle. Yks Rikun usein kinuamista, mutta eipä kinua ennää NJIHAHIHA. Mä taisin arvioida 60 grammaa sokeria 600 grammaksi ku ei tuo matikkapää oo paras pää tässä kropassa ja siitä tuli sellasta sokeriomelettia. Nii ja ollaan monesti kiistelty siitä ku Riku ei arvosta suomalaista leipää ja hänen mielestään ranskalainen leipä on maailman parasta, nii meitsi koitti sitten näyttää miten herkullista voi suomalainenki leipä olla...Eh anteeksi suomisiskot leipämme maineen mustaamisesta. Tää ei ehkä ihan vielä vakuuttanu sitä, mutta pitänee leipoa lissää kuhan satun sadistiselle tuulelle. Toi puukko on pikkunen Ikeaveitti tuossa vierellä ja tadaa, à la carte aujourd'hui, pakko syyä tai kiljun, "suomipatonki". 

Sanon vielä puolustukseksi, että kyllä mää ennen oon osannu leipää leipoa enkä oo muutenkaan hassumpi emäntä, mutta se on tuo ranskalainen hiiva se murheenkryyni. En ihan tajua onko toi "levure" nyt sitten kuivahiivaa vai soodaa vaiko leivinjauhetta. Oon mokannu kaikki suklaakakutki (ylläri) ku en oo löytäny kaupasta leivinjauhetta, myyäänköhän sitä apteekissa? ja oon sitte käyttäny tota pahamaineista "levurea". Nii jos se ois kuivahiivaa nii sehän pitäs lisätä kuumaan veteen, nyt taisin polttaa sen. Ihan pöhköö ku kaikki pitää opetella alusta, leipominen, puhuminen, lukeminen, kirjottaminen, kas ku ei kävelyä. 

Week-end à Meschers et Talmont

Nyt kun kerran olen erimaassa, pitäisi varmaan ottaa kuvia ja nähdä maisemia turistin silmin. Oon tehny viimeaikoina pari viikonloppuretkeä koulun kanssa. En ehkä jaksa nyt kirjoittaa kovin paljon, mutta puhukoot kuvat puolestaan.
                                       Meschers

 

Meschers on 120km pohjoiseen Bordeauxista, merenrannalla kuten kuvista näkyy. Mentiin sinne koulun kanssa viikonlopuksi. Kaupunki ite ei ollu mitenkään erikoinen, paitsi että siellä oli oikeita luolia. Käytiin myöskin läheisessä keskiaikaisessa kylässä, Talmontissa, mikä on lähinnä kuuluisa kukistaan. 

 

Hailuoto

No ei vaiskaan, mutta eikö tuukki Hailuoto mieleen? Tääki on Meschersistä oikeesti.

Talmont

 

Tässäpä ideoita oven piristämiseksi:

tällaisista höksistä ne kalastaa

Mikäli oikein ymmärsin, tämä puu on töröttänyt paikallaan jo vuodesta 1895, voiks olla? Oli valtava, ranskalaiselta nimeltään Tilleul, mikähän lie on suomalainen sukulainen? Tykkään puista, mutta en kummiskaan kehtaa halailla niitä etten tulis leimatuksi. Tästä puusta tulee mieleen yksi runo, joka oli lempirunoni lapsena ja en harmivaan muista kuka on kirjoittanu ja meneekö sanatarkkaan oikein, suo anteeksi Einoleino tai joku muu.

"Alla unisen oksiston/

valoa kummallista on./

Metsän sisällä taikatie,/

ei mistään tule/

ei mihinkään vie.

Varjoni karkasi,/

vailla oon ruumista!

Askel jää ilmaan irralleen/

käteni koskee tyhjyyteen."