Meilloli koko viime talven ja kevään kämpässä hyyryläinen, mukava kaveri, mutta piti öisin semmosta meteliä penkoessaan roskapussia, ettei Riku saanu nukutuksi. Mua se ei tietenkään valvottanu, mutta työllisti kyllä ku jouduin sen papanoita siivoilemaan joka aamu. Olin toisaalta vähän iloinenki, että meillä oli lemmikki ku Harri oli vielä Suomessa ja jemmasin sille salaa juustonpaloja ja leivänkänttyä. Se alko aikaa myöten käyä rohkeammaksi eikä enää oottanu, että nukuttiin tai lähettiin ulos kämpästä, vaan juoksenteli alakerrassa ku me oltiin ylhäällä. Kerran meilloli sipsejä pöyällä juhlan jälkeen ja ku menin siivoon, niin hiiri loikkas kulhosta. Annoin sen syyä loputki ja seuraavana päivänä kulho oli tyhjä. Parasta herkkua sille oli kuitenki kaali. Ku kokkasin kaalta, se tuli melkein hulluksi ja viikset vipattaen juoksenteli keittiössä, vaikka minäki olin siellä. Pari kertaa Riku ois saanu sen kiinni, mutta mankuin, niin se anto sen olla. Aattelin jo vähän kauhulla, kuinka hiiriparan kävis ku Harri tulis taloon.
Harri oli ollu Ranskan kämpässä pari päivää ku Riku kuuli yöllä sen jahtaavan jotain vimmatusti. Ilmeisesti hiiri oli päässy pakoon ku aamulla ei näkyny hännänjämiä missään. Olin helpottunu, jospa se tajuais nyt olla enää tulematta. Meillä ei ollu sen enää turvallista vipeltää ku talossa asu pahamaineinen metsästäjä ja julmuri (Harri on tappanu mm. varpushaukan).
Mutta voi voi voi, toisin kävi. Hiiri rukka oli tullu takas parin viikon päästä ku me oltiin kaupungilla ja Harri oli saanu sen kiinni. Ku tultiin kotiin, hyyryläinen oli jo henkihieverissä. Pistin sen mun tohveliin ja siinä se veti viimiset syvät henkoset ja kuoli. Oli oikiasti surullinen olo. Vaikka syönhän määki lihhaa ja Riku väitti, että jos me oltas pienempiä nii Harri söis meidätki, mutta sitä mää en kyllä ihan usko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti