Bimboilua ja pihkaantumista

En oo kerenny kirjottaan tänne nyt vähään aikaan, koska oon ettiny töitä tuhannen ressissä ja pittäähän mun värkätäkki välillä, että ois sitten täällä näytettävää. Nyt on tapahtunu kyllä ihan sikana, ja iloisiakin asioita, koitan kirjottaa äkkiä kaikesta ja kronologisesti. Esittelen eka yhen lampun, minkä väkräsin yhtenä iltana. Meillä ei ollu yläkerrassa minkäänlaisia lampunvarjostimia ja valot pisti ikävästi silimään, mutta en löytänyt mistään tarpeeksi hauskaa ja halpaa ratkaisua niitä himmentämään. Meidän alkkis naapuri oli yhtenä päivänä "siivonnu", roudannu siis roppakaupalla roinaa pihalle. Tutkiskelin kasaa kiinnostuneena, mutta Riku mylvi, ettei me oteta mitään vanhaa homeista rompetta kyllä meille. Minähän olen tunnetusti kiero enkä tottele, niinpä odottelin sopivaa tilaisuutta päästä kuopaisemaan kasaa.

Hetki koitti, kun olin vienyt vaatteita pesulaan ja heittäydyin niin väsyneeksi, että Rikun täytyi lähteä niitä hakemaan. Heti kun ovi kävi, ampaisin kasalle ja löysin kaksi aivan ihastuttavaa lasipurkkia. Toiseen väkräsin helmiä, siitä tuli ylinätti. (Riku ei ollu vihanen mun kierrättämisestä, sano vaan, että lamppu on tosi homo, mutta määhän olenkin tyttö, haloo!). Aattelin, ku värkkäsin sitä, että onkohan muhunki tarttunu mun siskolta "häähulluus", siis se epidemia, mikä tulee vastaan jossain elämänvaiheessa jokaiselle naiselle, toisille vaan vähän lievempänä. Yleinen oire on pakottava tarve yhtäkkiä aikuisena akkana hypistellä jotain vaaleanpunaista ja söpöä, kiiltävää, pientä hörsöä. Jos niin kävi mullekkin, tuo bimboilu sai jäädä tähän lamppuun.

Mulla on aika paljon sydäntäsärkeviä tarinoita varastossa, mutta kerron nyt teille yhen. Olin ekalla tai tokalla ku kuulin, että meidän koulun jumppasalissa oli alkanu balettitunnit. Uteliaana kakarana menin heti katsomaan ja taisin pällistellä siinä ovenpielessä niin haltioituneen näköisenä, että tanssiopettaja tuli mun luokse ja kysyi, haluaisinko minäkin tanssia. Tietenkin halusin! Muistan, että olin kuin unessa, nostelin jalkaa korkealle, korkealle, kiersin käsiä pään ylle ja loikin sydän kevyenä. Pidin tangosta kiinni ja taivutin selkää ja kaulaa mielestäni kuin kaunein joutsen. Tunnin lopussa opettaja antoi minulle lapun kotiin vietäväksi, jossa sanottiin, että tarvitsisin nyt oikeat balettitossut. Se lappu pilas kaiken. Siinä romahti unelmani, isä ei suostunut edes neuvottelemaan asiasta, sanoi vaan että baletti on jonninjoutava, kallis harrastus enkä minä saisi enää ikinä mennä niille tunneille.

Se päivä kuitenkin muutti elämäni, sen yhden taianomaisen balettitunnin ansiosta tajusin siitä lähtien, että olin elänyt vain tylsää arkea, luullen sen olleen ainoa totuus. Oli kuitenkin olemassa jotain kauniimpaa, ihanaa, jotain mikä täytti minut aivan uudella riemulla ja pani pään ihan pyörälle. Se oli kulttuuria, taidetta ja olin siihen ihan pihkassa, se oli ensirakkauteni, saavuttamaton, salainen haaveeni. Joitakin vuosia myöhemmin koin samanlaista haltioitumisen tunnetta kun karkasin eka kerran elämässäni teatteriin. Näytelmä oli nimeltään Laiva Toivo ja uni alkoi kuin esitys alkoi ja päättyi kun kävelin teatterin ovesta ulos hoiperrellen. En tajua miten pystyin, mutta unohdin salaisen rakastettuni Kulttuurin moniksi vuosiksi. 

Kunnes lukiossa (ehkä opettamiseen ja varsinkin motivaationpuutteesa oleviin opiskelijoihin kyllästynyt) kuvataideopettaja antoi kurssin alussa kaikille paksun piirustuslehtiön ja sanoi, että painukaa piirtämään ja tulkaa takaisin kun kurssi on ohi. Sitten katsotaan kuka on kiinnostunut kuvataiteista ja vaivautunut piirtämään jotain, numero tulee sen mukaan. Kaikki näki tilanteen loistavana saumana lintsata ja riemastuen juoksi ulos, minä törötin lehtiö kädessäni enkä ollut varma mitä ajatella. Mulla oli sillon just hullun paha angsti sisällä, mikä ei näkynyt ulospäin ja niinpä otin kynän käteen ja aloin piirrellä piruja, itkeviä naisia ja liekkejä. Hämmästyin ja kaveritki hämmästyi, meitsihän osas piirtää. Se lehtiö tuli täyteen ja lukion loputtua (ku en muutakaan keksiny), päätin hakea taidekouluun. Olin vielä ihan paska, mutta olin kuitenkin ottanut askeleen lähemmäksi unohduksissa ollutta rakastettuani, Kulttuuria kohden.

Joopa joo. No tässä mun tuunaus kuitenki, ku nää markankengät aina meni linttaan niin ompelin niihin narut. Nyt pyssyy kengät jalassa ku on sidottu pönäkkiin pohkeisiin ja kuitenkin jalat on vielä tukevasti maanpinnassa vaikka kulttuuria onkin tullut jo jonkin verran enemmän koettua. Olen näiden kanssa "Liian paksu perhoseksi", mutta vihdoin mulla on oikeat balettitossut.

Toiseen aiheeseen. Nähtävästikin aika yleinen, suomalaisten naisten ongelma on, että tissit on eri paria muun kropan kanssa. Tässä siis keksintöni, vastaus kaikille siveyden sipuleille tai niille, joilla on muutakin näytettävää kuin pelkät tissit ja jotka ei halua tuon muun näkemisen arvoisen joutuvan varjoon kun tissit on tiskillä, siispä, tissipiilo.

   

Tähän nättiin ja muuten sopivaan ässän paitaan piti hommata muutama lisäsentti. Virkkasin räsystä neloskoukulla "pitsiä" ja leikkasin vielä resusta yöpaidasta pitsin yläpuolelle. Tästä tuli ehkä vähän liian "burlesque", mutta kuiteski ihan jees. 

Lopuksi vielä kaikkein typerin värkkäykseni, pompulaputkilo. Ku aina kaikki mummopinnit ja pompulat menee hukkaan ja niitä saa kiireellä ettiä kaikki laukut läpi, nii päätin tehä asialle jottain. Ripustin tään hökötyksen vessaan ja kuhan muistan palauttaa pimpulat siihen, nii eikö alakki mun elämä kummasti järjestäytymään!